United States or Bulgaria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tässä kohden on ehkä syytä mainita vain, kuinka esim. sellainen »vuorovaikutusteoria», jota William James henkevään tapaansa edustaa, kokonaan sivuuttaa kokemuksen rajapyykit niinhyvin ulkoisen kuin sisäisen havainnon alalla.
Eräs tällainen heikko kohta on hänen oppinsa »psykoidista» ja sen pohjana oleva vanhentunut vuorovaikutusteoria. Sattuu niin onnettomasti, että Driesch valaistakseen psykoidin suhdetta aivoihin käyttää juuri sitä kuvaa, jonka avulla Lotze, kuten muistetaan, pilkkasi väärää vuorovaikutusteoriaa: psykoidi suhtautuu aivoihin kuin pianonsoittaja koneeseensa, sanoo Driesch.
Ilmeistä on, että vanhanaikainen »vuorovaikutusteoria», jonka mukaan »sielu» vapaasti vaikutti ruumiiseen, välttämättä samalla oli biologisessa suhteessa vitalismia, se ei ainakaan korkeampain eläinten toimintaan nähden myöntänyt »mekanistista prinsiippiä» yksinään määrääväksi.
Tällainen »vuorovaikutusteoria» saattaisi vedota myös siihen, että koska sen edustaman käsityksen mukaan tajunta aiheuttaa keskushermostossa muutoksia, niin käy kehitysopillisesti ymmärrettäväksi, mitä varten tajuntaa yleensä on olemassa.
Aivan pintapuolista olisi väittää, että »vuorovaikutusteoria» paremmin kuin »parallelismi» tulkitsisi tosiasiallista tietoisuuttamme siitä, että ruumis on tahtomme hallittavana. Tässä kohden ovat »vuorovaikutusteoria», jommoista esim. Lotze edustaa, ja »parallelismi» aivan samassa asemassa sillä erolla vain, että parallelistinen kaava on niin verrattomasti yksinkertaisempi.
Toisaalta on selvää, että jos »mekanistinen prinsiippi» voidaan osoittaa yksinvaltiaaksi myöskin orgaanisen, siis m.m. keskushermoston tapahtumisen alalla ja jos »parallelismi» taikka kriitillinen »vuorovaikutusteoria», joka, kuten tulee osoitettavaksi, ei empiiriseltä sisällöltään poikkea »parallelismista» on oikeassa, niin »mekanistinen prinsiippi» on kaikessa olevaisessa, niin hyvin fyysillisten kuin välillisesti myös psyykillisten ilmiöitten alalla yksinvaltias.