United States or Panama ? Vote for the TOP Country of the Week !
Semmoinen oli muutamia aikoja sitte Uuden Seelannin laita, mutta mitenkä se nyt on? Kristuksen rakkaus pakoitti saarnaajan Samuel Marsden'in Uuden Hollannin Paramattasta lähtemään näitä verenhimoisia ihmisiä kääntämään. Hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan tätä kaunista, urhoollista ja viisasta kansaa, niiden tehdessä pellavilla kauppaa Uudessa Hollannissa.
Jos hänen sanankuuliansa taipuivat, se ei ollut saarnaajan liikutus, joka heissä synnytti liikutusta, vaan niitten asiain suora totuus, joita hän julisti. Mutta he taipuivat, ja heidän liikutuksensa oli suuri. Ei mitään lentäviä katseita; ei yksikään silmä viipynyt muissa esineissä.
Iso on hänen äänensä ja kuuluu kauas ympäristöön, yli palaneen Panulan aina toiselle puolen salmen Ilpolan pihalle. Ei pääse kansa, joka oudon palon huomattuaan on rientänyt kaukaisistakin kylistä siitä selkoa ottamaan, hänen äänensä kuuluvilta. Jo metsiin tulevat vastaan virret, joita puheen lomaan veisataan, ja järven selälle kaikuu soutajia vastaan saarnaajan sanat.
Hänen elämänsä seitsemänkymmentä, hänen valtansa kolmekymmentä vuotta kulkivat kuin uni hänen ohitsensa, ja hän toisti Saarnaajan sanat: "Kun käännyin tarkastamaan kaikkia tekojani, jotka käteni olivat toimittaneet, ja vaivaa, jota olin niistä nähnyt, niin katso: kaikki oli turhaa ja tuulen tavoittelemista, eikä siitä ole edunerää auringon alla." Kaikkiko? kysyi hän itseltään.
Se oli se jo ennen mainittu pappi, se pieni aina liikehtivä mies, se vehkeellinen jankki, yksi noita pappia, joiden vaikutusmahti on niin iso Uuden Englannin valtioissa. Saarnansa oli jo edeltäkäsin valmis, ja hän tahtoi käyttää tätä hyvää tilaisuutta. Minä katsahdin tohtori Pitfergen puoleen, mutta silmänsä eivät räpähtäneetkään, ja hän näytti haluavan liehtoa saarnaajan tulta.
Ei kirkossa tarvitse itkeä, eikä saarnaajan tarvitse koettaa saada kuulijain silmiin kyyneleitä, vaikk'ei senkään tarvitse hävetä, joka rehellisesti itsensä tähden vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei kirkossa tarvitse nauraakaan, ainakaan ei saarnaajan tule koettaa antaa aihetta nauruun, vaikka tosin on pyhääkin hymyilyä, joka on pyhille kyynelille läheistä sukua.
Hänen ajatuksensa eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä olen pahasti tehnyt!« näin ajatteli hän. Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän odotti.
Tuska on saanut tilaa melkein kaikkiin mieliin. Laulua, tuota luonnollista ja puhdasta, jonka tyyni ilo tai sen yhtä kaunis siskos tyyni suru synnyttää, kuullaan yhä harvemmin lehdoissa, viljamailla, mökissä ja linnassa. Tuska sen karkottaa. Tuska alkaa tarttua lapsiinkin. Saarnaajan ääni viiltää halki usmaisen avaruuden. Mitä hänellä on julistettavana? Sananen raskautetuille, vai mitä?
Oltuaan nuorena ylioppilaana intohimoinen, rohkea ja hurjasteleva nuorukainen hän oli joutunut lestadiolaisen uskonlahkon vaikutuksen alaiseksi ja erään saarnaajan sanoista päätti katkaista kaikki entiset suhteensa maailmaan. Ensi innossa hän aikoi kokonaan luopua omaisistansa, jättää "peltonsa ja tavaransa" ja ajattelematta huomispäivän leipämurheita lähteä maailmalle saarnamiehenä.
Mutta tuosta kärsiwällisyyteen ja tyytywäisyyteen kehoittamisesta ja siitä lohdutukksesta, että kärsimykset owat meidän hywäksemme, jäi saarnaajan oma sydän aiwan osattomaksi, ne oliwat aiotut muille. Ihmiset kiitteliwät minun saarnaani, ja tulipa eräs akka jo kirkkomaalla luokseni; hän otti minua kädestä kiinni ja toiwotti, että Jumala wahwistaisi minua eteenkin päin! Mutta missä?