United States or Botswana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Suuremp' ei mua vois suru sortaa, ei edes, vaikka jo kuulisin, ett' oma taatto on kuollut, Fthian mailla jok' itkien kai ikävöitsevi luokseen poikaans' urhoisaa, joka kaukana kamppaelussa vuoksi on herjaisen Helenen kera iliolaisten, tai jumalsorja Neoptolemos, oma poikani, joll' on 326 Skyros kasvintanterenaan, jos on viel' elon mailla.
Mutta yksi asia alkoi tuntua Annasta yhä peloittavammalta, se että muutamien päivien perästä piti koulun taas alkaa. Täti sanoi Annan puolesta iloitsevansa siitä, sillä säännöllinen työ oli paras lääke surulle. Niin olihan se totta, vallan totta. Mutta kun hän oli niin väsynyt, niin toivottoman väsynyt. Ja eihän se ollut vain suru isän kuoleman tähden, joka hänestä teki lopun.
Mut »Vait», hän sanoi, »vuodet vieriköhöt!» Siks virkan vain, ett' oikea on suru kohtaava niitä, jotka teitä loukkas. Ja henki jo tuon valon pyhän oli päin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa, kuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää. Oi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät, te, jotka Hyvää moista hyljeksitte ja turhuutehen kiinnitätte katseen!
Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät kumpikin itsekseen. Gabriel oli perheen vanha suru. Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut laskenut ihan toiseen veteen.
SIGURD. Oikeassa olet; olisi liian aikaista; istukoon hän vielä itsekseen. Niin vahva oli hän vielä eilen, nostaessaan Thorolf'in ruumiin hartioilleen; vahva oli hän hautaa kaivettaissa; mutta kun viimeinen hänen pojistaan sinne laskettiin ja multaa sekä kiviä heitettiin niiden päälle, silloin suru hänen voimansa mursi, silloin hän masentui.
Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, kaatoi kannuhun olutta, lausui tuolla lausehella: "On eloa, on iloa, oisi kyllin kystä meillä, yksi on suru sydämen: Tuoni ankara tulevi, Kuolo kaikki korjannevi." Senp' on sai sanoneheksi, kuului tiuvut talvitieltä, kulkuset kujan periltä; kuunteli isäntä itse, vaikenivat valta-luojat.
Poika: Lauloin mahteja mä murtavia, kyllin lauloin jumalitten juhlaa. Miks en laulais kerran ihmislasten häitä, joiss' on suru sulhaspoika? Kuoro: Murheet morsiamen helmaa kantaa, tähtitelttaa taivaan vallat kateet, palaa punaisena tuskan tuohus, mutta onnen otsalehti kiiltää. Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu.
Vaan eipä missäkään täällä maailmassa ole paratiisia ilman käärmettä, ja sen tulee olla todellakin hyvin sukkelan, joka voi aina välttää sen juonia, ja sen tulee olla hyvinkin iloisen, jonka luo ei suru ja vastoinkäyminen löytäisi pientä uraa synkällä kulullaan. Hovissa oli pehtori, joka oman ajatuksensa mukaan oli aika mies, sillä sanotaanhan, että toisinaan hovin pehtorikin voipi olla se.
Muutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman laudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja Suru syöntäni puristi, kaiho kaiveli minua, kun multa arkulle kopahti, kivi kirstun kannen päälle.
Sellaista perikuvaa kuin hän, jonka leimana oli vakavuus ja ankaruus, kuitenkin liittyen yhteen hyvyyden kanssa, suru, hartaus ja todellakin ylevä, arvokas esiintyminen, sellaista tuskin enää nähdään, sillä meidän aikamme ei sellaisia synnytä.