United States or Kenya ? Vote for the TOP Country of the Week !
Olennolla itsellään, olkoon sillä tajuntaa enemmän tahi vähemmän, ei ole voimaa kylliksi johtamaan taisteloansa; se siis nukahtaa ja herää vasta silloin, kuin se on valmiiksi muodostunut. Siis on myöskin kuollon-uni isällinen, lempeä lievitys; se on viihdyttävä uni-juoma, jonka vaikuttaessa luonto kokoo voimiansa, ja tuo nukkuva sairas parantuu". Tässä L. vaikeni.
Petronius vaikeni vähän aikaa ja puhkesi sitten puhumaan: "Ei maailma lepää Atlaksen hartioilla nainen sitä kannattaa, välistä pidellen sitä leikkikalunaan kuin palloa ainakin." "Niin!" lausui Vinitius. He sanoivat toisilleen jo hyvästi, mutta samassa hetkessä tuli orja ilmoittamaan, että Chilon Chilonides on etehisessä odottamassa ja pyytää päästä herrojen puheille.
Hänessä ilmaantui jotakin outoa, jota Leena ei ollut huomaavinaan, mutta kun Löfving näkyi odottavan että hän puhuisi, kysyi hän epäillen: Uskotko, että tuo venäläinen herra on Sakarin poika. En usko mitään, mutta voihan se olla mahdollista. Leena vaikeni.
"Kuulittehan te, että se onneton poika on ehkä Pariisissa." Hän vaikeni taaskin, näkyi miettivän, epäröivän, mutta lopulta teki hän päätöksensä ja lausui vavahtelevalla äänellä: "Ja pojan äiti, te tiedätte, missä hän asuu. Ettekö te ole sanonut, ystäväni, että te olette pitänyt vähän huolta hänestä?" "Olen."
Mutta tuskin oli raivoisa eläin ehtinyt aidan luo vastapäätä vanhusta, kun sen kiukku muuttui ystävyydeksi. Haukunta vaikeni ja häntäänsä heiluttaen se juoksi vanhuksen luo, joka nyt levollisesti tuli yli aidan. "Niin, Tursa, uskollinen eläin. Mehän sentään olemme ystäviä", sanoi hän. "No, sanoppa nyt, pikku mies, mikä sinun nimesi on."
»Tietysti, poikaseni», vastasi kuningatar kauniilla ja totisella, vaikka muuttuneella äänellä, sillä entinen sointu ja varmuus olivat hävinneet. Poika vaikeni hetkiseksi, mutta huomautti sitten: »Minä vain luulin ... ja arvelin, ettei sitä enää tarvittaisi...» »Kuinka niin?» kysyi kuningatar vilkkaasti.
Minä en ole näissä asioissa erehtynyt vielä milloinkaan. Antti näki turhaksi riidellä hänen kanssaan. Myöskin Soisalo vaikeni kotvan itsepintaisesti. Eikö hänkin ole eronnut? hän kysyi äkkiä. Antti oli jo välillä ollut aivan toisissa ajatuksissa. Kuka? hän kysyi vilpittömästi. Ah, sinä tarkoitat edelleen rouva Sorvia? Ei, mutta hän elää erossa miehestään.
Ompa tainnut jo tulla kerrotuksikin... Ahola vaikeni osaksi häpeissään, osaksi kummissaan. Olihan niitä ennen samoja juttuja kerrottu useampaankin kertaan ja täydestä olivat menneet. Mikä sen nyt tympäsi? Vaan olkoon. Ja taas ongittiin ääneti hetkinen. Yhtäkkiä loiskahti vesi virrassa ja Aholan perhonen painahtui tuossa tuokiossa umpeen.
"Olen hankkinut valkoisia narsisseja. "Niiden tuoksu on suloinen." Hän vaikeni. "Sinä olet hyvä tyttö, Mirjam", sanoi Totila ottaen päästään hopeanvalkoisilla joutsenensiivillä koristetun kypäränsä ja asettaen sen pöydälle. "Missä on isäsi?" "Herran siunaus levätköön kultakutreillasi", sanoi vanhus tullen huoneeseen.
Alli näytti epäilevältä, mutta vaikeni, sitten kallistausi hän takaisin tuolin selustaa vasten ja huusi: Onko herra Vitikka jo syönyt? Ei, mutta täälläpä hän juuri tuleekin. Tuo nuori ylioppilas oli vasta parinkymmenen ijässä, laiha ja hoikka, hiukset mustat ja omituinen kiiluvaisuus silmissä, piirteet olivat jyrkät ja viisaat, mutta näyttivät melkoisesti riutuneilta.