United States or Nauru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kaikilla noilla loistavilla nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi, kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista, joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun vaatimuksiani.
Mutta aika alkoi hävittää ensimäisen säikähdyksen jälkiä; omantunnonrauha muuttui vähitellen asiaksi, joka lankesi luonnostaan; minä tunsin rauhatonta, polttavaa kielletyn hedelmän himoa; tuntui siltä, kuin olisi Hyde kapinoinut saadakseen minuun jälleen eloa ja vapaudentunnetta ja lopuksi tuli heikko hetki, jolloin minä taaskin sekotin muuttavan juoman ja tyhjensin lasin.
Sillä minä tunsin, että Steerforth jotenkin halveksi häntä. Steerforth heitti tämän aineen vähäisellä pään nyykkäyksellä, hymyili ja muistutti, että hänkin mielellään näkisi tuon vanhan toverin, joka aina oli ollut kummallinen kala, sekä kysyi, voinko antaa hänelle mitään syötävää?
Olin jo heretä etsimästä sekä palata kaupunkiin, kuin äkkiä vähän ulompana meren rannalta huomasin naisen haamun, jonka, vaikka se oli kaukana, helposti tunsin. Se oli Elina. Siellä hän istui, samassa asemassa kuin olin nähnyt hänen kotonakin, nojaten päätänsä käteen ja katsoen ulos merelle.
Kuinkas on sinun kotini, Sinun kurjan kartanosi Kun kävin pihatse kerran, Ajoin ikkunan alatse, Näin mä tuon näkijättäki, Tunsin Turjanki Lapitta, Räystähät revon riaksi, Aitat aiaskommetoksi, Selin seisovan isännän, Selin onnenki olevan: Tup' oli kuuella tuella, Seitsemällä seipähällä, Kaheksalla kankimella.
Sotamiehen kiväärin paukaus herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin George Milfordin, jonka tunsin San Franciscon ajoilta saakka, kaatuvan katukäytävälle. Ja vielä hänen kaatuessaan sotamies ampui häntä, jonka jälkeen Milford keikahti kumoon, oikaisihe suoraksi ja heitti henkensä. Sotamies nauroi tyytyväisenä, ja automobiili kiiti tiehensä.
Samassa putosi jotakin kalisten lattialle. "Ethän sinä ole Agafiaan tekemä!" huudahti isäni; oh, minä tuskin enää tunsin sitä käreää ääntä! "Sassen on valhetellut! Kysykää vaan Hannoverilaiselta Hartilta, hän sen kyllä tietää! Pois, sinäkin olet väärennetty!" Nyt kuulin, miten hän jalallaan polkasi lattialle pudonnutta kuvaa.
Minä näin pahat, jotka olin tehnyt, ja hyvät, jotka olin laiminlyönyt, ylpeyden ja itsekkäisyyden, jotka piilevät tuon kaiken alla. Ja ennen kaikkia minä tunsin, kuinka tyly, kuinka paha olin ollut omaa äitiäni vastaan, kuinka kovaa oli ollut jättää hänen pieniä vikojansa peittämättä, sillä tiedänpä, että hän rakastaa isääni, Harrya ja minua enemmän kuin mitään muuta mailmassa.
Heikko ja väsynyt kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa.
Mutta samassa tuli iloni sitä suuremmaksi, kun huomasin povessani paitani ja ihoni välissä olevan jonkun esineen ja silloin muistin, että ravintolasta lähtiessäni pistinkin sinne varmuuden vuoksi kukkaroni, jonka nyt tunsin olevan siellä tallella. Heti otin sen esille ja näin olevan kaikki rahani paikoillansa.