United States or Kiribati ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja ettet haastattais mua enää, tiedä, oon Camicion de' Pazzi, varron tässä, Carlinoa syyn-sovituksekseni.» Tuhannet sitten näin ma kasvot, roudan niin runtelemat, että kauhu karsi ja karsii aina mua, kun jäätä näen. Päin keskikohtaa käydessämme, jossa jokainen paino pyrkii yhtymähän, mun väristessä ikipakkasesta,
Merkitsin paikan neljällä paalulla. Kun seuraavana aamuna tulin paikalle, oli eläkeukko jo puhkaissut roudan kangella ja kaivoi hautaa. Lapset koristivat sitten hautakuopan kuusen havuilla. Ja tätä tehdessään he lauleskelivat.
Näen suoriutuvan siivilleen Suomeni laulajain parven, näen neitosten ja valkolakkisten nuorukaisten nousevan ja salojen keskeen kiirehtivän. Laulu soi suurissa saleissa, ja kaiku vastaa majan matalimmankin ovelta. Laulaen usmat erämaista ajamme ... laulaen salot taas toivojemme sinehen puemme. Laulaen roudan rinnoistamme sulatamme, laulaen rauniokivet rahaksi leimaamme...
Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen linnat loimottaa, vankuu merenselkä laaka, ulvoo hukka, hirvi syö; painui päivän kultavaaka, nousee raudan, roudan yö. Yks on yössä vapaa valta: pauhaa koski kuurapää. Katsoo kuusi kukkulalta, tähti päällä kimmeltää.
Silloin kun ei sitä satanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun pohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan kanssa taistellen synnyttänyt.
Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee. Hanget soi, hanget soi, jo loppuvi talven valta. Pyytehet pursuvi syömessäin taas vuosien roudan alta. Hanget soi, hanget soi, ne Suomehen kevättä soittaa. Toivo jo uus, usko jo uus läpi murheeni muistojen koittaa. Hanget soi, hanget soi, ne soittavat Pohjan häitä. Riemujen leivot lemmestäin jo laittavat laulunpäitä.
Sen aina kiiluu karsas silmäkulma, kun riemuin metsälle ma ratsastan. Ma nään, on outo sille onnen huima, se tuntee tuskan, kaunan katkeran ja vihan, roudan saakka sielunjuuriin ei lempeä, mi lietsoo töihin suuriin. Ihailla itseään he ehkä taitaa, ei muuta: heill' on sydämessä jää. He päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa, ett' ei vois jalous heitä lämmittää.
Veljenkättä kaikki lyövät. Kirpoavi kahle, muurit murtuu raudan, roudan luomat. Vapahina vangit valjut! Kajastavi toivo kirkas, unet, uskot uudet luopi.