United States or Macao ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mun pelkoni ei tuosta pienentynyt, näät katkosanoistansa etsin ehkä pahemman ajatuksen kuin niiss' oli. »Tään murheen laakson pohjaan tokko tullee ens ympyrästä kukaan, jonka ainoo on rangaistus vain kadotettu toivo?» Näin kysyin ma. Hän vastas: »Harvoin sattuu, ett' astuu meistä joku tietä tätä, jot' taivallan ma nyt. On totta, kerran
Maat on kaikki kankahia, Kaikki kallioperiä, Toiset korpia kovia, Synkkiä syänsaloja, Pellonpaikat on pahoja, Kivikoita, kallioita; Niiss' on työtä tyhjän kanssa Saaha einettä etehen, Ruvetessani runoille.
Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, niiss' on suoja Suomenmaan; yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomalaisen kuokka, aura kyntäneet on Suomenmaan; kasvoi vehnä taikka kaura, maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa?
Niitä pitää aika lailla suomia ja sitten päästää menemään. SIHTEERI. Niiss' on kaksi vaimoa; pitääkö hänen niillenkin annattaa selkään? EGMONT. Niitä joutaa hän varoittaa, ja sitten laskekoon ne jalan viljaan. SIHTEERI. Brink, Bredan komppanian mies, tahtoo naida. Kapteeni toivoo, että te antaisitte epuun.
"No, mitä se marmori on?" kysyi Seimke. "Se on erästä valkoista kiveä", sanoi Lamik Rikkut kiireesti. "André on kertoellut minulle siitä. Kerrotaanhan sadussa, että huoneet ovat vallan valkoiset ja niiss' asuu haltijattaria." "Onko marmori niin valkoista kuin lumi?" kysäs Seimke epäillen. "Ei juuri täydesti niin valkoista", vastas Olga.
Jumalat teitä varjelkoot ja teihin Taivuttakohot roomalaisten mielen! Me eroamme tässä. CAESAR. Hyvästi, rakkain sisko, hyvästi! Sua elementit hellikööt ja mieles Ilolla täyttäkööt! Hyvästi jää! OCTAVIA. Oi, jalo veljyt! ANTONIUS. Hänen silmäns' ovat Kuin huhtikuu: niiss' asuu lemmen kevät, Tuo vihma sitä tietää. Iloitse! Herrani, katso huonetta, ja CAESAR. Mitä? Octavia, sano!
Ja kun häntä katsoin, selvis juttu: Hän olikin vanha, vahva tuttu. Mun lapseni, lasna ollen Ol' iloa meilläkin; Me ryömimme kanakoppiin Ja lymyimme olkihin. Me kotkimme kuin kanat, Ja ken kävi ohitsen "Kyykerikyy!" se luuli Kukon laulannaksi sen. Kaikk' arkut kartanolla Ne tapetseerattiin, Niiss' asuimme me kahden, Ja perhett' oltiin niin.
Jos murhe tai riemu nostaa tääll' lauluhun säveleet, niiss' ainian kuvastuupi nää kirkkahan-sinervät veet. Mä vaan olen lintu pieni ja siipeni heikot on; vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon, ja nousisin taivoon asti luo Jumalan istuimen, ja nöyrin, hartahin mielin näin laulaisin rukoellen: Oi taivahan pyhä Herra, sä isämme armias! Ah, kuink' on sun maasi kaunis, kuink' ihana taivahas!
Mun pelkoni ei tuosta pienentynyt, näät katkosanoistansa etsin ehkä pahemman ajatuksen kuin niiss' oli. »Tään murheen laakson pohjaan tokko tullee ens ympyrästä kukaan, jonka ainoo on rangaistus vain kadotettu toivo?» Näin kysyin ma. Hän vastas: »Harvoin sattuu, ett' astuu meistä joku tietä tätä, jot' taivallan ma nyt. On totta, kerran
Hän, jalo mies, Niin varma vaimons' oli kunniasta Kuin minkä minä nyt, ja vetoon pani Tuon sormuksen, ja ois sen tehnyt, vaikka Rubiini ois se Phoibon rattaiss' ollut, Niin, vaikka koko vaunuin arvoinenkin. Niiss' aikeissa Britanniaan ma riensin. Hovissa minut näitte, missä opin Kainolta tyttäreltänne, mik' ero On rakkauden ja vilpin.