United States or Italy ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hovioikeudenneuvos Bergenstiernan koko perhe asui siellä, sitten oli siellä joukko kaikenikäistä nuorisoa, joka pulikoi lammikossa, kävi soutelemassa iltaisin ja antoi iloisen naurunsa kuulua puutarhassa ja metsässä huvilan ympärillä.
Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa, oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka tietää pian kuivettuneena kuolevansa. Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi; mutta naurussa oli surua.
Hän oli tyttäristä kauniin, hänellä oli tummat hiukset, kultainen hipiä, pyöreät ja kukoistavat kasvot, iloiset silmät ja suloinen suu. Hänen lempeytensä oli aina yhtä tasaista, hänen naurunsa aina yhtä heläjävä; hän oli tämän suuren, eloisan talon sielu, sen hyvä hengetär, sen voitonlaulu.
Aamupäivällä ristiäisissä ja nyt vaunuissa tämän raskaan, nuoren rouvan vieressä oli hänen vielä salassa pidetty vanhuutensa myrkyttänyt hänen naurunsa, tehnyt hänen katkeraksi ja ilkeäksi ja taipuvaiseksi millaisiin alentaviin tekoihin tahansa.
Aamiaista elähytti sitäpaitsi Beauchênen vahva ruokahalu ja hänen raikuva naurunsa. Hän oli hyvin ihastunut naiskummiin Valentineen, hän laski leikkiä, oli hänelle ylenmäärin kohtelias ja Valentine oli tästä kovin mielissään. Vaikka Valentine oli neljänkymmenen viiden vuotias, näytti hän kuitenkin vielä nuorelta tytöltä.
Hän hiipi salaa Ellun taakse, ja juuri kuin ukko oli saanut rakkaan tupakkimassinsa esille ja oli juuri pistämäisillään piippuun, syöksi Antti hänen luokseen, sieppasi kukkaron ja heitti sen tuleen. Tuo nyt oli jo muittenkin mielestä sentään liikaa. Ei se ketään naurattanut. Paavo isäntä se yksin vaan koetti nauraa, mutta hänenkin naurunsa oli väkinäistä.
"Sitten minä vuorostani tahdon leikkiä sinun kanssasi, Annikkini. Suostutko ehtooni?" Annikki nauroi heleimmän naurunsa. "Sinä viehättävä, suloinen Elämäni! Tietysti suostun. Sehän on vain leikin jatkoa ikuisesti!" "Se on siis suostuttu", sanoi Elämä. Nuo sanat vielä kaikuivat Annikin korvissa, kun hän aamulla hymyhuulin heräsi vastaanottamaan äidin onnittelusuudelmaa.
Hän punastui, hänen huulensa vapisivat; hän joutui vallan raivoon. Kesken suurinta hahatusta vaikeni yht'äkkiä vanha herra, ikäänkuin hän äkisti olisi leikannut naurunsa poikki ja kysyi mitä vakavimmalla katsannolla: "Mitä herra orpanani haluaa?" "Hyvä herra!" vastasi Kálmán, vimmasta tuskin sanaa suustansa saaden.
Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä. »Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa.
Maxille ja Göranille, joka lopulta myös tulee esiin, osoittaa kuningas mieltään sangen omituisella, paljon ilmaisevalla tavalla: hän heittelee heitä ylhäältä ikkunastaan ensin nauloilla, sitten vasaralla, ja antaa sisällöttömän naurunsa säestää näitä ystävyyden osoituksia. Kuinka paljon aivan omituista sielua onkaan jo tässä.