United States or Saint Vincent and the Grenadines ? Vote for the TOP Country of the Week !
Luonnollista oli, että tyttönä ihailin naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun rakastavan minua suutelithan minua. Ja kuka voi silloin tietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään tuskin itseäsikään.
Niin mä luulin, niin mä kuulin: Kaikki kuoli jo käköset, Laululintuset katosi Suomen maasta surkeasta, Pohjolan kolkoilta periltä: Mitk' on nälkä näännyttännä, Mitkä kylmä kaatanunna, Mitkä, muuttaen tapansa, Havukoina harmajina Toinen toista raadellunna.
Mutta olenko minä kuitenkaan niin täydellisesti vapaa huolista, kuin minun pitäisi olla? Eivätkö ne toisinaan vaivaa minua vielä enemmän kuin ennen? Kun ensin menin naimisiin, ja minulla oli Gottfried, jolle uskoin kaikki murheeni, ja köyhyyden sijasta oli rikkaus, joka näytti minusta loppumattomalta, luulin minä, etten milloinkaan enää tietäisi mitään huolista. Mutta onko niin laita?
A minä, sanoo itsestään, tarkoitan: tshuhna sanoo, a minä hälle, Iivana Ivanovitshille olen puhemiehenä, sanoo. Luoja minun!... Puhemiehenä! siunaili leski-Annushka ja päivitteli: Ja minä, tyhmä, kun luulin, että hän sulhasena!
Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen ja sitten käännyin valtiattareeni, mut molemmista hämmästyin ma heistä. Näät hymy paistoi hänen silmistänsä sellainen, että luulin katsovani ma pohjaan autuutein ja Luojan armon. Iloisna näkemään ja kuulemahan lisäsi henki äskeiseen nyt jotain niin syvällistä, etten ymmärtänyt.
Mutta haavat syvät, joist' tippui veri siinä asuin silloin sain alueella Antenorin poikain, ma varmin missä luulin olevani. Sen teki Esten miehet. Kauan kantoi hän vihaa mulle, mutta kohtuutonta. Paennut jospa Miraan oisin silloin, kun tavattiin ma Oriacon luona, viel' oisin siellä, missä hengitetään.
Ja lopuksi luulin, etten enään milloinkaan pääse ihmisten ilmoille. Et kotiasi, meidän luo? Minä olen varma, että ajatuksesi olivat täällä. Ei, eivät olleet. Eikö? Ei. Se oli kummallista. Tuntui minusta, että sinä sekä Eyolf olitte joutuneet hyvin, hyvin kauas. Ja niinikään Asta. Vaan mitä sitte ajattelit? Minä en ajatellut mitään.
"Uskoin, minä uskoin häntä, mutta vihasin häntä siitä syystä, kun täydyin uskoa, ja luulin itselläni olevan noitasormuksen, pimeyden kahleilla sidottuna, ja minä ajattelin: eikö sinulla ole voimaa pudistaa se pois itsestäsi, ja...
Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse. Minä luulin sun henkeni herättäjäks, sinä olitkin unhotar unen, joka lahjoitit ruusut laaksojen, mut myöskin vuorten lumen. Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on. mut otsalla tähtivyöhyt. Mitä on tää?
Viheriäin niittyjemme läpi kulkevain polkujen molemmin puolin kasvaa yhtä paljon kiertokasveja ja puna-apiloita kuin silloin kun Izaak Walton kuljeksi niitä myöten onkimatkoillansa virralle." "Sanooko kansantaru hänen onkineen tässä joessa? Minä luulin hänen oleskelleen toisella puolella Londonia."