United States or Botswana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Näistä esittämistämme oikeuksien pöytäkirjoista sekä Juteinin v. 1844 julkaiseman, »Lauseita» nimisen kirjasen esipuheesta voimme vähin seurata sekä johonkin määrin päättää hänen mielialastaan näinä vastoinkäymisen vuosina. Ilmiannosta syksyllä v. 1827 sekä Krogerus'en kämnerioikeudessa tekemästä syytteestä oli Juteini jo ilmeisesti peloissaan ja masentunut, niin että hän selityksessään tälle oikeudelle väitti, ett'ei hän kirjallaan tarkottanut levittää evankelisluterilaisen uskontunnustuksen vastaisia mielipiteitä. Kuten on meille ennestään tunnettua, ei selitys auttanut, vaan Juteini tuomittiin sakkoihin ja hänen kirjansa takavarikkoon otettavaksi ja hävitettäväksi päätöksellä lokak. 2 p:ltä viimemainittuna vuonna. Nähtävästi saman tuomion nojalla oli kirja sitten seuraavana vuonna eli 1829 poltettu, kun Viipurin läänin maaherra otaksuttavasti oli saanut tarpeeksi suuren kappalemäärän sitä takavarikkoon otetuksi. Vaikk'emme prokuraattorinviraston lähetekantakirjasta tapaakaan mitään kirjettä v:lta 1829, joka koskisi sen polttamista, niin teemme tämän johtopäätöksen, koska Juteini itse yllämainitun »Lauseita» nimisen kirjansa esipuheentapaisessa siitä puhuu ja samalla kertoo, että hän »murtuneella mielellä» oli »käyttänyt myöskin jätteet muista virkahuolten lomassa syntyneistä lentokirjasista polttouhriksi.» Ja hän on selvästikin vielä muutaman vuoden ajan niin pahoillaan siitä, että on tullut kirjottaneeksi, tai ainakin julkaisseeksi tämän kirjansa, ett'ei valituksessaan Turun hovioikeuteen, kämnerioikeuden hänelle tuomitsemista sakoista, valita valtion huostaan otetun kirjan painoksen takavarikkoonotosta ja hävittämisestä, vaan päin vastoin sellaiseen toimenpiteeseen puolestaan myöntyy», kuten sanat hovioikeuden pöytäkirjassa 19 päivältä marrask. 1828 kuuluvat, eikä vaadi, niinkuin varmaankin olisi tehnyt, jos olisi katsonut vääryyttä tässä suhteessa tapahtuneen, kirjojaan takaisin, saadakseen levittää niitä. Merkillistä kyllä näyttää siltä, kuin hän vielä lisäksi kauan aikaa olisi oikein hävennyt koko kirjaansa. Hän, näet, ei siitä mainitse missään kirjotuksessaan eikä minkään kirjotuksensa yhteydessä mitään vuoden 1833:n jälkeisenä aikana, jolloin hän Sanan Saattajassa Viipurista taas julkaisi runojaan, sekä vanhoja että uusiakin. Koska Juteini aikaisemmin Lähtölaulussaan sekä ylä- että alapuolella viivan ja siihen liitetyn »Min
"Kas kuinka hän siinä istuu vanhan koninsa selässä", sanoi Witt, "niin tirkistele sinä siinä vaan niin paljon kuin mielesi tekee, sinun syysi kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eiköhän se ole totta, hä? Katsos vaan kuinka hän siinä istuu, kuin jos koko asia ei laisinkaan koskisi häntä; toivoisin että pöllähtäisit sieltä nenällesi!
"Pah!" vastasi hän, punehtuen. "Mitä vähemmin puhuttu, sitä parempi". "Enkö minä tietänyt sitä?" huudahdin minä, "enkö minä sanonut, ettei löytynyt mitään iloa eikä surua eikä muuta mielenliikuntoa semmoisissa rehellisissä sydämissä, joka ei koskisi sinuun?" "Niin, niin", vastasi hän, "sinä sanoit minulle kaikki nuot, jääkööt ne sikseen. Me olemme puhuneet niistä kyllin!"
Mutta suuri erehdys olisi luulla, että heidän epäilynsä tai miettimisensä koskisi jotakin uskonkappaletta, että he siksi surisivat, että heidän on mahdoton uskoa Jumalan olemassaoloa ja senvuoksi myöskin hänen rakkauttaan. Jos niin olisi, niin todellakin voisi syyttää Jumalaa siitä, ettei hän ole kyllin selvästi ilmoittanut itseänsä ja todistanut, että hän meitä rakastaa.
"Mistä muusta syystä?" "Jos olisin teidän sijassa, sir, niin en koskisi niihin! Sen selvitän teille jos seuraatte minua täältä ulos. Mutta huomatkaa ensiksi heidän väriänsä, master Yrjö." "Kyllä, sen teen." "Se on hyvä. Tulkaa siis pois täältä, sir." Hän lähti edeltä kynttylänensä ja Vendale seurasi jälestä, hänkin kynttyläneen.
Hyvästi, kyyhkyseni! LAERTES. Jos täysin järjin vaatisit mua kostoon, Se noin ei minuun koskisi. OPHELIA. Teidän pitää laulaa: "Maahan, maahan, laskekaatte maahan!" Oi, kuinka se kerto sopii! Se on uskottomasta talonvoudista, joka varasti isäntänsä tyttären. LAERTES. Tuo tyhjyys enemp' on kuin monet sanat. OPHELIA. Kas, tuossa lemmikkejä, ne auttaa muistia; pyydän sua, armahani, muista mua!
Minä luulen, että minä menen levolle,» sanoi hän hetken vaitioltuaan ja lähti huoneesta. Knut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen lähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei tullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka voihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin.
PERPETUA. Ei auta, ne täytyy suorittaa jos kohta meidän tästälähin olis'kin kerjuusauvan nojassa liikkuminen! Odota hetki! ANSHELMUS. Puhu, tyttäreni! EBBA. Minä mielisin ... tehdä teille yhden kysymyksen, mutta en tohdi ... Minä pelkään teidän vastaustanne! ANSHELMUS. Kyllä ymmärrän syyn sinun hämmästykseesi; tuo kysymykses varmaankin koskisi isääsi, raatimiestä. Hän... ANSHELMUS. Ole surutta!
Ja silloin nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen, ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä höyhenen tavoin takaisin hervahtaa.
Niin, hän oli todellakin ollut oikeassa, hän oli elämän lapsipuoli!... Hän ajatteli pikku tyttöjään, joita hän tahtoi suojella niin, ettei pahan varjokaan heihin koskisi ... jos hekin joutuisivat maailman tallattaviksi, jos heitäkin kohtaisivat kiusaukset, jos heidänkin täytyisi tuntea yksinäisyyttä, kuten Julian... Silloin oli hän äkkiä kuulevinaan kuiskauksen puutarhasta.