United States or Greece ? Vote for the TOP Country of the Week !
Erittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin nähty ihmeellinen voima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa ilmiin uuden, rehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin likeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä siis uskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule nähtäväksi uutta todistusta siihen?
Kaarle Krohn, joka pitää Lemminkäistä alkuperäisesti historiallisena henkilönä, menee niin pitkälle myönnytyksissään Ilmarisen suhteen, että hänen mielestään tämä Kalevalan elävän realistisesti kuvattu seppo on vain yhteiskuva Suomen kansan syvistä riveistä. »Ilmarinen on tyyppi», hän sanoo, »eli runollinen perikuva, jonka jokainen suomalainen voi oikeaksi todistaa, joka ennen muita suomalaisia muotoja ulkomaalaisenkin silmään pistää.» Ja aivankuin tarjoten pikkusormensa symbolistisen selitystavan paholaiselle prof.
Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä. Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava.
Kansakoulussa sitä luimme suutarin Sakin kanssa. Tehtäneekö Sakistakin joskus tuommoinen kuva... Hupsu sinä, mikä se suutarin Sakki on? Se on eräs suutarinpoika siellä minun kotipitäjässäni. Kas sillä olikin vähän mainio pää. Se poika laittoi runojakin, koska häntä vain halutti. Mikä tuo toinen on? Se on Lönnrot. No niin onkin, se ukko sieltä Sammatista, joka Kalevalan on koonnut.
Ja että nuo mainitut hajanaiskuvat tekevät itse kohdaltaan paljoa vakavamman vaikutuksen kuin eräs vasta ilmaantunut suurempi, samoja aiheita käsittelevä ja palkinnon saanut teos, se on ainakin tämän kirjoittajan kokemus. Tarkalla psykologisella silmällään olisi Perander varmaankin voinut tunkea paljoa syvemmälle Kalevalan sankarien sielunelämään ja tuoda sen ilmiöitä esille.
Kaarle Krohn, kansanrunoutemme kriitillisen tutkimuksen etevin edustaja, jonka äsken valmistunut monumentalinen teos Kalevalan runojen historia on kenties sopivimmin tässä yhteydessä mainittava.
Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa kanteleensynty-runossa.
Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan emäntä ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko Pohjolan väen nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä ja lähtevät kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee sammon viejiä jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät.
Samana vuonna Juteini painatti myöskin runon »Kissan Poika», joka on Kalevalan runomitalla kirjotettu ja osottaa, miten Juteini luontokappaleita lempi. Niitä hän usein runoissaan kehottikin kohtelemaan hellästi ja suojelemaan. »Lisäys» ja »Huokaus» ovat täytteenä samassa runovihossa. Ennen mainittujen lisäksi Juteini v. 1826 vielä julkaisi: »Lasten Kirja.
Jotta tavallinen lukija voisi ymmärtää Kalevalaa mystilliseltä kannalta, tarvittaisiin siis vain, että hänellä olisi vihiä tietäjien maailmankatsomuksesta. Silloin hänen kädessään olisi avain, jolla hän kykenisi vääntämään auki Kalevalan ja muiden pyhien kirjojen lukkoja.