United States or United Kingdom ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vihdoin hänen vanha luontonsa joksikin aikaa otti takaisin oikeutensa, voimakkaana kuin aalto, joka nousuveden aikana palaa rantaan, josta se on poistunut. Hän tunsi olevansa tyhmyri ja turhaan vaivaavansa päätään asioilla, jotka tekevät hänet surulliseksi. Elämältä täytyy ottaa mitä se antaa. Hän päätti lakata ajattelemasta Lygiaa ja elää hekumassa ja nautinnossa ilman häntä.
Se oli minunkin tarkoitukseni; mutta tapaus harmitti minua kuitenkin, sillä minun mielestäni se oli vääryys äitini muistolle. "Pojan on asia panna pitäjälle kerjään. Ei meillä ole varoja häntä enempää ruokkia; se syö kuin susi." Niin sanoi enoni vaimo, muutaman päivän siellä oltuani, ja viimein päätettiinki että minun piti lähtemän sillä tiellä onneani koettamaan.
ANNA. Miksi juuri pahinta ajattelisimme? ELLI. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdanut. Leena mitä luulette? LEENA. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen. Semmoista elämää täällä pidettiinkin viime pyhänä kaiken päivää, korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.
Ei hänellä ollut ketään, jolle olisi sydämmensä avannut tai kertonut, mitä mielessä milloinkin liikkui; mutta kun hän istui siellä kammarissaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja katse kiintyi yhteen kohti, joko sitten seinään, uuniin, kattoon tai lattiaan, niin alkoi se paikka heti kohta elää hänen silmissään, se ymmärsi häntä, puhui hänelle sanatonta kieltä ja rauhoitti häntä.
Seuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin sattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan päinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti vahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta työstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta elämää.
Juuri kun hän oli päättänyt lähteä ja tämän päätöksensä mukaan viimeisen kerran kiersi vielä noiden ikkunoiden sivuitse, jotka niin suuresti vetivät häntä puoleensa, kuuli hän ylhäältä hiljaista, varovaista ääntä, niinkuin rykäisemällä olisi tahdottu herättää huomiota, vaikka samalla salata sitä muilta.
Käytävän ulkopuolellako? Portillako, odottaen päästäksensä sisään? Minun veljeni aukaisi toistamiseen ikkunan ja kutsui häntä nimeltä. "Christien! Tekö siellä olette?" Kaikki oli vallan hiljaa ulkona. Hän kuuli tuulen ja sateen puuskan vaikeroivan, niiden kiitäen yhä kauemmaksi alas laaksoon, ja kuusien vapisevan, kuni elävät olennot.
Kas yksin minä en, vaan kansa kaikki tää sinne katsoo, missä Päivän peität.» Ma hälle siis: »Jos mielees johdat, mitä elimme yhdessä ja haastelimme, sen muisto vieläi sua murhetuttaa. Elosta tuosta mun tää käänsi, joka käy eelläin, joku ilta sitten; silloin tuon sisar» ja ma näytin Aurinkoa »pyöreenä teille paistoi. Hän mun johti pimeyteen synkkään tosi kuollehien lihassa tässä, joka häntä seuraa.
Ja palaanko minä lopulta, kalliin ajan hukattuani ja vähentyneillä voimilla, juuri siihen kohtaan, johon olisin niin kauan aikaa sitten päässyt? Evan suhteen minä olen varma, ettei niin ole laita; jokaisella askeleella hänen matkallaan on rakastava käsi johdattanut häntä. Eikö luostari hänen kauttansa muuttunut muille kodiksi taikka ijankaikkisen kodin tieksi? Entä itse suhteeni?
Labeon hyvät avut miellyttivät häntä aivan samalla tavalla kuin oivasti veistetty kuvapatsas. Molemmissa tapauksissa se oli ainoastaan maun asia. Nerolla oli tarkka käsitys olokappalten kelvollisuudesta. Häntä olisi loukannut, jos Labeo jossakin tilaisuudessa olisi näyttänyt taipumusta yleisiin paheisin taikka heikkouteen. Se olisi pilannut Neron idealin.