United States or Tonga ? Vote for the TOP Country of the Week !
Yksinolossa on jotakin kammottavaa. Tuntuu minusta aivan kuin jäätyisin Mutta, Alfred, ethän sinä ole yksin! Siinä myöskin, Asta, voi olla jotakin kammottavaa. Elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele semmoista! Vaan kun et sinä siis mene mukaan ? Kun sinua ei ole mikään sitomassa? Niin minkä vuoksi et sitte halua jäädä tänne minun luo ja Ritan luo? En, minä en voi.
Silloin hän viittasi tytön luoksensa, tarttui häntä käteen ja puhutteli häntä hellästi. Ester, sanoi hän, sinulla ei ole, niin kauan kuin muistat, ollut äitiä. Ajattele, että minä olen äitisi. Tyttö suuteli hänen kättänsä.
Minun kaikki kokeeni päätä hänen puheillensa owat olleet turhat, ja ainoa, minkä olen woittanut, on muutamat silmäniskut täältä kadun yli. Ajattele nyt, josko tuo ihana neiti woi olla sama kuin ruhtinatar Marandan ottotytär." Ernest ei woinut kääntää silmiänsä pois ikkunasta. Tyttö nosti silmänsä ompeluksesta, katsahtain pöydän yli.
Kuinkahan monta miestä on mahtanut tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja niinkuin nyt hän hautaa hautaa Keskitalo ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.
"En huoli nyt ajatella mitään muuta kuin huvitustani, Ramorny. Ole sinä niin hyvä ja ajattele samalla tavalla". "Erään rouvan palvelukseenko te todellakin hankkisitte minulle sijan?" kysyi harppu-tyttö. "Ja missäs hän sitten asuu?" "Falkland'issa". "Vai niin, olenpa minä siitä korkeasukuisesta rouvasta jo kuullutkin!" virkkoi Loviisa.
Kuitenkin puhui hän suoraan, kun hän ranskalaiselle lähettiläälle Wienissä lausui: »En tarkoita, etten surisi Schlesian menettämistä. En myöskään sano, etten aikoisi sitä anastaa takaisin, jos aikojen kuluessa suotuisa tilaisuus tarjoutuisi. Mutta toistan Teille vielä, että nykyhetkenä en sitä ollenkaan ajattele.»
Omatuntoni huutaa minulle, että olemme johdattaneet heidät tänne ja että meidän velvollisuutemme on auttaa heidät täältä. Ettekö ajattele samalla tavalla, Tresillian?« »Kyllä minä ajattelen niinkuin tekin, sennor, että tämä on meidän välttämätön velvollisuutemme. Heidän pelastuksensa ensi sijaan ja sitte vasta meidän omamme, jos mahdollista«.
VIKTOR. Sinä olet mieletön. Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan. SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö? VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. SYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä! VIKTOR. Vedänkö liian kovaan? SYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai ? VIKTOR. Jahka koetetaan.
»Mutta miten voidaan kiihottaa ihmisiä suurempiin ponnistuksiin, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, tehköötpä he sitte vähän tai paljon?» kysyin minä. »Yhteishyvän harrastus voi tällaisenkin yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kiihottaa yleviä luonteita tarmokkaaseen toimintaan, mutta eivätkö tavalliset ihmiset lyö tehtäviänsä laimin ja, huomatessaan etteivät suurimmatkaan ponnistukset voi lisätä eikä laiskutteleminen vähentää heidän tulojansa, ajattele: »hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin»?
Kaunis seurakumppani todellakin sinä, joka aamusta iltaan vaan istut rantakivillä onkivapa kädessä etkä ajattele muuta kuin ahvenia, salakoita ja kiiskiä! Ja mitä herra insinööriä koskee, niin en minä enää pidä häntä vieraana ollenkaan, koska hän on asunut meillä koko kesän ja melkeinpä kuuluu niinkuin perheeseemme. Aina.