United States or Faroe Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Beduiinit olivat kohta perillä. Ensi laukauksesta pötkivät kameelin-ajajat pakoon ja hajausivat kallioiden sekaan. Savu ei ollut ennättänyt hajauta kun nainen riennähti Abdallahin eteen. Se oli Halima, joka oli jätetty jälkeen ja jonka oli onnistunut päästä vihollisiltaan.
Sanoa häntä, miestä joka laski piastereita miljoonittain, ukoksi ja juutalaiseksi, eikö ollut se korkeimman hulluuden todistus? Kuka järjellinen ihminen olis rohjennut noin puhua? Vuoro tuli kohta Abdallahin, joka nyt juuri ratsasti karavaanin kupeella, sen riviä katsastamassa. Hän oli nyt sota-asussaan. Kaikki ihastelivat nuoren päällysmiehen suloista näköä.
Sinä et tule olemaan orja, vaan valtijatar; ilonani ja lakinani tulee olemaan jokaisen oikkusi täyttäminen. Leila kumarsi, otti Abdallahin vapisevan käden ja laski sen päänsä päälle. Minä olen, sanoi hän, herrani orja. Muukalainen kuin olen, minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen tykönään; isätön ja äititön, minulla ei ole muuta perhettä kuin hänen. Hän on isäni, äitini, veljeni.
Yltympärinsä vallitsi sikeä hiljaisuus: maassa ei löyhäystäkään, ei risahustakaan, taivaalla ei muuta liikuntoa kuin tuo loistava sotalauma, joka niin monina vuosisatoina on totellut iankaikkisen hallitsijan käskyä. Tämä täydellinen rauhallisuus virkisti Abdallahin mieltä; se sai hänet unhottaneeksi sekä eilispäivän vaarat että huomispäivän huolet.
Turhaa oli Abdallahin ja hänen urhoollisten kumppaneinsa yritys ottaa sitä takaisin: kallioiden takana piilevät tiraljöörit ottivat heitä vastaan hyvästi tähdätyillä laukauksilla. Kolmasti karkasi nuori päällikkö näkymättömiä vihollisiaan kohti, kolmasti täytyi hänen palata kuula-tuiskulla saatettuna, ja sillä aikaa hänen miehiään kaatui yleensä hänen ympärillään.
Ukko koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat hänen pitkään takkiinsa, ja hän kaatui, suureen ääneen voivotellen, ja kykenemätönnä häätämään pois noita vihollisia jotka nyt hyökkäsivät häntä palasiksi repimään. Nämät voivotukset havauttivat Abdallahin: juosta ukolle avuksi, hänkäistä koiria, varoittaa naisorjaa, oli nuorelta mieheltä vaan silmänräpäyksen teko.
Hafiz, tämä oli Haliman veljen nimi, oli urhoollinen sotija, siivo moslemi, joka oli paljon nähnyt ja kärsinyt, Jussufin, Abdallahin isän, entisenä toverina, ja hänen vierellään tullut haavoitetuksi, ja hän oli tämän miltei loppuneen suvun viimeinen turva. Yksinään ja lapseton kuin oli, hän rakasti sisarensa poikaa kuin isä poikaansa.
Mansurin mieltä hyvitti se ilo jonka hän näki poikansa kasvoissa ja se ihastus jonka hän luuli keksivänsä Abdallahin silmissä. Beduiinin kasvot ei kumminkaan olleet vähääkään muuttuneet; kaiken tämän ylellisyyden keskellä oli hän yhtä vakainen ja välinpitämätön kuin lammastensa keskellä.
Jumala johti hänen askeliaan. Puolenpäivän korvilla näki Kafur etäältä Abdallahin seisovan kentällä kumarruksissa, niinkuin rukoukseen vajonneena. Isäntä, isäntä! huusi Kafur; minä olen täällä, Kafur on täällä! Ei lapsen huuto eikä kavioiden kapse voineet kavahduttaa Abdallahta hänen hartaudestaan; Hamaman seisahtuessa ei hän ensinkään liikahtunut. Kafur syöksähti vapisten hänen vierelleen.
Hän katseli kauan ja tarkasti eteensä, tuli sitten yhtä varuisasti alas kuin oli mennytkin, nousi satulaan ja karkuutti Abdallahin luoksi, jonka rinnalle nyt jäi olemaan. Hänen kasvonsa olivat yhtä levolliset kuin hänen kunnaalle ratsastaissaan. Lakeudella tuolla takana on valkeita telttiä; ne eivät ole beduiineja, ne ovat arnauteja Djeddahista.