United States or Rwanda ? Vote for the TOP Country of the Week !
Siniset polviin ulottuvat säärykset ja korkeat jalkineet olivat sitä vastoin koko pulskat, eikä koko asiasta siis sen enempää. Valkoinen, suureen ruusukkeeseen solmittu vyöhyt, jykeä miekka ja vihdoin hattu sinikeltaisine nauhoineen ja töyhtöineen ilmaisivat hänet suomalaiseksi upseeriksi Ruotsin valtakunnan palveluksessa.
Kaksi hovipoikaa, puettuina valkoiseen villapaitaan, vyöhyt tahi nauha vyöllä ja yllään pitkä kirjava kappale pumpulikangasta, joka riippui oikeanpuoliselta olkapäältä jalkoihin saakka, tulivat ja ilmoittivat määräajan olevan kulunut. Stanley läksi heidän kanssaan ottaen mukaansa miehistöstä viisi miestä, jotka olivat kivääreillä varustetut ja kulkivat hänen kummallakin puolellaan.
Heren haltuun senpä hän antoi, näin sanan virkkoi: "Tuoss' ota, parmaalles tämä kiinnitä kirjava vyöhyt; siihen on koottuna kaikki; ja tieltäsi tyhjin et toimin saapune jälleen, vaikka mik' olkoon mielesi toive." 221 Virkki, ja Here valtiatar vakasilmäpä silloin vyöhyen parmaalleen pani mielissään hymyellen.
"Kun ei tuosta kyllin liene, tule, poika, Pohjolasta, lapsi, täyestä Lapista, mies pitkä, Pimentolasta, korpikuusien kokoinen, suopetäjän suuruhinen, hyiset kintahat käessä, hyiset saappahat jalassa, hyinen lakki päälaella, hyinen vyöhyt vyölle vyötty! "Tuo'os hyytä Pohjolasta, jäätä kylmästä kylästä!
Keisari oli korkeakasvuinen, laiha, ulkomuodoltaan voimakas, hienokasvoinen ja suurisilmäinen neekeri; nyt oli hän puettu valkoiseen villapaitaan, jonka päällä oli kullattu vyöhyt ja musta vaippa. Hän puristi Stanleyn käsiä lämpimästi ja voimakkaasti, kumarsi jotenkin somasti ja pyysi häntä istumaan eräälle rantatuolille.
Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit. Ja taivahalla revontulten vyöhyt Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, Tai toisekseen kun turhaan keskus-yöhyt Se päivän laskemista vartosi;
Nousten nöyrä taantelihe Iki-armon istuimelta: Sydän tultansa sytevi, Silmät valoi valtiata. Taas kun enkelit ehätti Kerran tulla Luojahansa, Lensi enkeli ihana, Valkosiipi, vyöhyt kulta Armoistuimen etehen. Siinä sitten polvistunna Täten suin sula puheli: "Sulle kiitos ijankaiken, Isä, korkeuden Herra!
Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit. Ja taivahalla revontulten vyöhyt Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, Tai toisekseen kun turhaan keskusyöhyt Se päivän laskemista vartosi;
Taivas mustuu impi säikkyy; Myrsky riehuu, kuurot räikkyy; Julma! viivynnästäs monta Maksat suudelmaa! Hetki hetkelt' toivon riistää, Neidell' lämpö, kylmä kiistää, Kun hänt' öisen tuulen kanssa Lemmen liekki ahdistaa. Uumenilta vyöhyt laukee, Verho vaipuu, rinnat aukee, Aaltoilee ne valleillansa; Poika! miks' et saa? Vaan hän tul' oi immen riemu!
Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä: »Mit' itket, ihana koivu, Puu vihanta vierettelet, Vyöhyt valkea valitat?» Siihen vastaa surullinen koivu: »Vajauttani valitan, Kun olen osaton raukka, Tuiki vaivainen varaton Näillä paikoilla pahoilla. Osalliset, onnelliset Tuota toivovat alati: Kesän kaunihin tulevan, Suven suuren lämpiävän.
Päivän Sana