United States or Caribbean Netherlands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mä ajattelen illoin: Ei valo sammukaan; On syksy, mietin silloin, Kuihtunut kevät vaan. Niin, äiti, tahdon antaa Mä arvon vanhallen, Kun povessaan se kantaa Nuoruuden keväimen. Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut.
"Hyvä vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen." "Rakastatko minua?" kysyi vuokko kolmannen kerran. "No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin asioihin", vastasi perho. "Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?"
Näin jäi tuttavammekin elämään edelleen; ja rauhassa hän elämäänsä vietti. Joka päivä hän kuuli lintujen laulua, kuuli ilon-ääniä ja kaipion vienoa viserrystä. Mutta kun hän jo oli melkeen unhottanut ihmiset, eikä enää peljännyt mitään, silloin eräänä kirkkaana aamuna tuli pieni tyttö hiljalleen puron reunaa myöten poimien kukkia, jotka hän pieneksi vihkoksi solmi. Lapselliset, kirkkaat olivat hänen silmänsä: sininen niissä oli syvä pohja ja siellä syvyydessä kuvasteli puhdas sielu. Nämät silmät tähysivät kukkasen, katsoivat siihen hellästi, ikäänkuin rukoillen, ja supukkainen suu puheli: kaunis vuokko, tahdotko sinäkin tulla pieneen vihkooni lisäksi, äitini on kipeänä, tahtoisin käydä kaupungissa ostamassa rohtoa, vaan rahaapa ei ole; oi tullos avukseni, jotta kauniin vihkosen saan, sen hinnalla voisin ehkä jotakin ostaa.
Loistakoot ne siinä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen tuoksukoot, kunnes kaikki on taas, niinkuin oli ennen. Muistuttakoot ne siitä, mitä meillä oli ja mitä meiltä otettiin. Ja sentähden kantakaamme sinne kevään ensi vuokko ja syksyn viimeinen kanerva ja tuokaamme sinne kesäisten lehtojemme tuoreimmat tuomet ja niittyjemme hempeys ja luhtaisten rantojemme lempi.
"Rakastatko minua?" kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun varsi oli poikki. "Vai niin, sinäkö se olit!" sanoi perho. "Katsohan, miten kaikki kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin näyttäytyäkään hienoissa seuroissa." "Rakastatko minua?" kysyi kuoleva vuokko. "Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet", puhui Apollo omiansa.
Kun vuokko jo tuikkaa Taas syntymämaalla, Ja hettehet suikkaa Taas leppien alla, Koht' alkavat lentää: Ei johtoa lie, Heit' eksytä sentään Ei siintävä tie, Perille se vie.
Hän kuuli soittoa juhlaisata, jonka siivin kuolemattomat henget liihoittelevat valon, ikikirkkahan maahan; hän näki varjoina edessään, yllään, ympärillään kuvia, kauneutta, jossa kuolemattomuus kuvasteli. Ymmärtämätön, vähätietoinen, mitä on tässä! niin hän hämmästyneenä huokaili. Soitto herkesi. Vuokko aukasi sinisen silmänsä jälleen. Kaikki oli niin ihmeen hiljaista.
"Kyllä hän palaa", ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista. Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä ihan lähellä. "Nyt minä pidän varani", ajatteli vuokko.
Kun saa kuulla ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua halveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan varpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt enää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella." "Mutta en minä sille mitään voi", vastasi vuokko. "Minunhan täytyy rakastaa häntä niin kauan kuin elän."
Mutta kun ei häntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia. Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien seassa. "Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin", sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin lehtien alta.