United States or Niue ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Teidän käytöksenne ja koko teidän ajatustapanne kunnioittavat teitä suuressa määrässä, nuori ystäväni, teillä on jalo ja rohkea sielu, ja minä olen katsova suureksi kunniaksi, jos saan olla teille turvana Villiamin poisollessa." Ja tuo ylpeä vanha upseeri tarttui kunnioittavasti pienen juutilaisen papintyttären käteen ja suuteli sitä.
Sohvan yläpuolella oli maalaus, joka kuvaili kahta pallisilla olevaa poikaa; ne olivat Villiamin isä ja eversti; he näyttivät iloisilta ja suruttomilta, ja kummallista oli ajatella, että toinen jo kauvan sitte oli kuollut ja toinen harmaapäinen vanhus. "No, ystäväni, oletko nyt tarpeeksesi ennättänyt katsella kaikkia näitä merkillisyyksiä? Kas tässä tuo Olli aamiaista."
Nuori vieras oli hänelle hyvin kohtelias; milloin hänen tuli levätä, milloin toi hän hänelle lasin maitoa ja Margretan tuli aina määrätä kävelysuunnan. Hänestä tuntui niin uudelta ja oudolta siten olla päähenkilönä. Aika kului liian nopeasti, niin arveli jokainen, mutta ei se kenenkään mielestä nopeammin kulunut, kuin Villiamin ja Margretan.
Tieto Villiamin kihlauksesta oli pettynyt toivo; ne unet, joiden hän oli parin vuoden perästä toivonut toteuntuvan, olivat nyt ainiaaksi hävinneet. Ne eivät siis olleet suotuisimpia tunteita, joilla hän vastaan otti tuota pientä juutilaista papintyttöä, joksi hän häntä kutsui.
Villiamin lähin sukulainen oli eräs hänen isänsä serkku. Eversti Höeg oli lehtimies; hänellä oli ainoa tytär, pieni sievä kuusitoista vuotias tyttö.
Ja minä kun aina olen ollut siitä iloinen, ettet koskaan ole puuttunut valtiollisiin asioihin? Ei mikään niin vähän sovellu naiselle." "Etkö tahdo pelata sakkia, Villiam?" "Tietysti kernaasti, jos se sinua huvittaa." Hän ei koskaan enää pyytänyt häntä sakkipeliin; Villiamin tähdenhän hän sitä oli tahtonut.
"Missä olette viipynyt niin kauvan, neiti Margreta?" kuului äkkiä Villiamin ääni; hän istui erään surkastuneen leppäpensaan alla ja piteli valkoista kukkaa. Nuori tyttö astui hänen luokseen ja hiljaisella äänellä ja kyyneleet silmissä kuvaili hän sitä surkeutta, joka niin oli koskenut hänen sydämeensä.
"Niin maukasta ja kaunista!" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, ja hän ajatteli että kaikki tämä sopi Villiamille, hänen luonnolleen ja kasvatukselleen; hänelle itselleen ei se oikein sopinut, ainakaan ei hän vielä voinut siihen oikein perehtyä. Villiamin huone häntä enin miellytti; se oli pieni, eikä läheskään niin komea. "Oletko tyytyväinen?" "Mitenkä muuten?
Tämä huomasi hämmästyksellä hänen punaiset poskensa ja vilkkautta osoittavat kasvonsa ja huudahti tyytyväisenä: "Huhu on luultavasti nyt niinkuin tavallisesti tehnyt hyttysestä elefantin; se tiesi kertoa, että Villiamin omaisuus oli hävinnyt. Minä riensin heti tänne tarjoomaan kaiken vallassani olevan avun, vaan minua ilahuttaa, ettei sitä tarvitakaan."
Ne olivat ikäviä päiviä; pikku Greeta, joka ei kuitenkaan aina voinut olla toimissa ja jonka mieli oli niin alakuloinen ja kummallinen Villiamin seurassa, ikävöi vaan heidän poislähtöänsä; teeskenteleminen oli hänen luonnolliselle ja suoralle mielialalleen vaivaksi. Miksi ei hän ollut niinkuin ennen?