United States or Samoa ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Niin niin", kuului kaikkialla kirkossa ja jokaisen kädessä välkähti joko puukko taikka kirves, muutamilla oli pyssykin, toisilla vaan heinähanko taikka viikate y.m. Katri oli tuskissaan syössyt Erkin kaulaan ja kuiskasi värähtävällä äänellä: "Herra Jumala! tämän on Jussila pannut toimeen!" "Jussila", matkasi Erkki ja muisti nyt Hömppö-Tiinan varoituksen. "Mistä sen tiedät?"
Mitä harvempi apilas on, sitä enemmän väsyy niittäjä; silloin viikate vaan vuorotellen kolajaa kovaa maata vasten ja viilee tyhjää ilmaa, ja lopulla ei ole mitään aikaan saanut. Kuinka monta vertausta tästä saapi!!
Kuoleman viikate on jo nostettu lyömään maahan sinun elämäsi kukkaa, ja ainoasti syvimmän petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se vielä saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedätkös siis, kiittämätön, mitä minä olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydämeni vuotaa verta vieläkin tämän melkein yli-ihmisellisen uhrin tähden! Mikä ilo elämässä olisi isän iloa suloisempi?
Vihaisesti äänsi viikate sakean heinän juuressa ja vankka suora aalto rupesi syntymään jälelle. Auno lähti kotiin lypsämään lehmiä ja sanoi Jertalle: Lähde sinä keittämään kahvia, keitäkin rikeneen ja tuo tänne tuolle niittäjälle. Minä en tänne enää jouda tulemaan, laitan siellä aamiaista, kun ensin saan lehmät ohjatuksi metsään.
Tao viikate terävä, vaali vartehen hyvähän, veistele veräjän suussa, kannon päässä kalkuttele! Kun tulevi päiväpaiste, viepä neiti nurmen päälle: näet, kuin heinä herskähtävi, kova heinä korskahtavi, vihviläinen viuskahtavi, suolaheinä suiskahtavi, mätäs myötähän menevi, vesan kanta katkeavi.
Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin kuinka sitä pyydetään, minkälaisia aura, viikate ja harava, millä tavalla pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, kasvaako nauris maassa vai puussa j.n.e.
Tapas kerran Kuolema matkallaan, tapas Sydämen täydessä kukassaan. Ei viikatetta hän nostanut, oli rakkaus Kuoleman vanginnut. Tule luokseni, laps', ole armahain! Maan pääll' ei lemmessä vertaistain. En tule, en tule, mun toinen jo vei, minun lempeni sinulle kuulu ei. Sen toisen Kuoleman viikate löi, sillä Sydäntä Kuolema ikävöi. Taas Kuolema retkellä maailman näki Sydämen yhäti kukkivan.
Hän olikin se sama mies, joka jo vuosia takaperin viikate olalla pelasti minut lapsijoukon käsistä. Aivan hän silmissäni muuttui. Nyt oli hän minulle vanha tuttu, ennen nähty; toisin mahtoi äänenikin soida, kun sanoin hänelle: Te minun pelastitte! Milloin ja missä olen sinun pelastanut, lapsi? kysyi hän, katsellen jotenkin terävästi minua silmiin.
Kuinka monta tuskan yötä hän lienee sinun tähtesi, isä, valvonut, sen tietää ainoastaan kaikkivaltias Jumala tuolla taivaassa, jonka silmä ei konsaan uneen ummistu. Oi, isä, äiti kätkee surun sydämmeensä, mutta se kalvaa hänen elämänsä lankaa, kunnes tuonen viikate sen vihdoin katkaisee. Kenties ei olekaan se hetki enää kaukana, jolloin saamme hänen maanpoveen kätkeä.
Ja korvaus tuli aina pian, elämä puhkesi liekkiin kaikkialla kuin tulipalo, kuohui toisaalla, kun viikate toisaalla niitti, ja nyt vietti se tässä huoneessa voitonjuhlaansa, aivankuin korvatakseen muut rikokselliset ja salaiset raskaudet, muut hirveät ja häpeälliset synnytykset.