United States or Liberia ? Vote for the TOP Country of the Week !
«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa, joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan minun sydämeeni. Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle, sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! «. Sanalla sanoen: Marthany oli kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko olentooni. Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa, joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen kanssansa yhteen tulee. Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen enempää siitä asiasta puhunut. Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty. Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität. Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut, yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina! Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä.
Sillä, jos he jälestäpäin sanovat siitä: 'voi, hän lausui oivallisia asioita, hän piti mainion saarnan! ja kysytään: 'mistä? he vastaavat: 'en minä tiedä. Muistakaamme, kuinka Herramme Kristus koetti saarnata yksinkertaisesti. Viinitarhasta, lammaslaumasta, puista hän otti vertauksensa, että kaikki kansa tuntisi ja ymmärtäisi." Fritzin saarna jätti syvän rauhan sydämeeni.
Uh, mokomia keittiövertauksia, sanonet sinä tuskastuneena! Mutta kukin valitsee vertauksensa oman ammattinsa alalta. Sellaista on enimmäkseen ollut koko minun kynäilyni; erotus vaan oli se, että ommellessa, kehdon ääressä ja keittiössä monta kertaa runouden perhoset liehuivat ja ne voi saada käsiinsä, mutta kun lukee ääneen kaikenkaltaisia kirjoja, niin ei sellaista saata tapahtua koskaan.