United States or Mongolia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin sanoen hän istahti pianon eteen ja lauloi aika vallattomasti: "Mitäs minä huolin, jos maailma huutaa; huoliinhan se kuolis', pieksämättä suutaan." Semmoinen veitikka hän oli ja tietysti kului minulta aika tuossa hauskassa seurassa kuin siivillä vain ja minä jo ajattelinkin jäädä sinne odottamaan ystäväni palaamista.
Gabriel hyppäsi vallattomasti asemasillalle, ja veturinkuljettajan nauraessa hyökkäsi tekemään tuttavuutta neiti Vestlundin kanssa, tehden kurillaan kaikellaisia herrasharppauksia tämän edessä. Ei hän silloin vielä itsekään tiennyt, että hän sitten kiintyy tähän ihmiseen. Hän vaan kujeili masinistin huviksi.
Hurraa! huusi Agnes. Mutta molemmat Turun neitoset kuiskailivat epäillen: Eiköhän tämä, Edit, mene liian pitkälle? Antakaa minä suljen kaapin, huokaili Planchette melkein itkien. Mutta hän oli niin surullisen näköinen, että koko tyttöparvi taas sen johdosta remahti nauramaan, huutaen vallattomasti: »Planchette! Planchette! Planchette!» Pitäkää lukua vaatekappaleista, komensi Edit toistamiseen.
Eikä Alfhild myöskään osannut "käyttäytyä", vielä vähemmin pitää seuraelämällistä puhelua eleillä. Muiden puhuessa hän vaan kuunteli paitsi milloin istui nurkassa kuiskaillen jonkun toisen nuoren tytön kanssa, ja välistä nauroi niin äänekkäästi, iloisesti ja vallattomasti, että toiset keskeyttivät keskustelunsa, pyytäen saada kuulla, mille hän nauroi.
Minä kirjoittelin kaikenmoisia kyhäelmiä, kirjoittelin väliin vallattomasti ja iloisesti, väliin taas yksivakaisesti ja juhlallisesti ja lähetin niitä useaan sanomalehteen, vaatimatta niistä mitään palkkaa, ja seuraus siitä oli, että minä, tullessani Newyorkiin, olin tunnettu kirjailija, jonka nimi jo alkoi kaikua tutulta.
Ethän ole enää levoton, ethän?» »En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.» »Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!» He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään. »Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea.
Minusta tuntui, kuin olisivat kahleet pudonneet sekä ruumiistani että sielustani ja virtailleet pois joen aaltojen kanssa. Minä nauroin ilosta ja riemusta itsekseni ja poljin lakkaamatta vallattomasti vettä, että kirkkaat pisarat viskivat korkealle. Samassa kahisi pensaissa. Olihan Spits usein tullut Dierkhofista minua etsimään ja juossut luokseni jokeen.
Kuulithan taannoin, ettet sitäkään saa. Keskikerroksessa oli toinen vanginvartia, lapsuuteni kumppali. Hän kun oli kuunnellut meitä, niin huusi sieltä ylhäältä: Paavo, pidä puoliasi ja riitele jalosti! Minä ärjäsin: Hae sukkelaan linnan päällikkö minulle! Mitä sillä teet? Kun haen vallismannin, niin joudut kartsiin, vastasi hän vallattomasti. Sinä joudut kartsiin!
Ei ollut hän koskaan ennen näin korkealle kohonnut, eikä näin mielikseen lennellyt, ja niinkuin tapa on nuoren tuhlarin, joka äsken on päässyt tavaraansa hallitsemaan, samoin näytti tämä rajaton vapaus ja ääretön liikkumatila huimaavan hänen päätänsä. Kaiken päivän oli hän, vallattomasti lennellen, liidellyt tornista torniin, puusta puuhun.
Annikin silmät säihkyivät vallattomasti. "En välitä suurista antimistasi, mutta yhtä sulta kumminkin pyydän, Elämä. Anna minun leikkiä!" "Leikkiä!" Elämän katse himmeni. "Paljon pyydät Annikkini!" "Paljonko pyydän? Enhän pyydä mitään arvokkaista lahjoistasi. Enhän tahdo muuta kuin leikkiä vain!" puolustihe Annikki. "Yksinkö leikkiä tahtoisit, Annikkini?" kyseli Elämä.