United States or Bermuda ? Vote for the TOP Country of the Week !
UUNO: Niin, sinä olit vaan iloinen... Mutta nyt älä milloinkaan, älä sanallakaan, älä vähimmälläkään liikkeellä... LEENA: Niin ihmeellistä! Surenhan minä Valdemarin kohtaloa, en ole edes oikein ehtinyt tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut... Niin, hän hukkui ... ei varmaankaan jaksanut uida niinkuin sinä...
UUNO: Te ette epäile minua, te valehtelette! En alennu vastaamaan. VALTANEN: En myös minä urkkimaan. Selvittäköön siis polisitutkinto. UUNO: Eikö kukaan puolusta minua? Martta!
PANKINJOHTAJA: Niin eikös Valdemar hukkunut siksi, että Uuno tempasi häneltä airon? VALTANEN: Uunon kertomuksen mukaan Valdemar sen hänelle luovutti vapaaehtoisesti. Paljon paljon sinä Valtanen olet kadottanut, kun Valdemarin kadotit! VALTANEN: Kamppailu airosta?! PANKINJOHTAJA: Sano minulle, Valtanen, tiesikö Uuno siitä testamentista, jonka sanoit tehneesi poikasi Valdemarin hyväksi?
Pian tultiinkin kysymään, mikä häntä vaivaa, ja Uuno toi Hannalta terveisiä ja kukkia ja rupesi, voimatta samalla hillitä onneansa, ehdottamaan lääkärin kutsumista sekä pitämään kovaa ääntä. Jos sinä rakastat minua Uuno, niin älä puhu lääkäristä, sanoi Henrik hänelle. No, no, sanoi Uuno, antaa olla ellet tahdo, mutta minä istun sinun luonasi, koko illan istun tässä.
UUNO: Se ei ollut mitään satunnaista, vaan sinä olet perin juurin erimielinen Valdemarin kanssa. Sehän se tässä onkin. LEENA: Tarkoitan, voiko semmoisen syyn tähden purkaa kihlauksen, joka on ollut välillämme päätetty oikeastaan jo lapsuudestamme asti? UUNO: Mutta olisihan Valdemar ollut valmis purkamaan! Ja kuitenkin olit sinä oikeassa! Se se raivostuttaa minua.
Toiseksi, Leena, se on oleva oivallinen keino käsissäni isän kasvattamiseksi. Se on nyt kerta kaikkiaan niin. Ja minä aijon nyt käyttää tilaisuutta oikein voimaperäisesti, sen saat nähdä. LEENA: Minä lähden. UUNO: Sääli minua, Leena. Ja erittäinkin nyt, kun eromme on tullut välttämättömäksi.
Sinä tahdot sanoa: jokainen on oman onnensa seppä, mutta se ei ole totta; ihminen ei voi mitään järjestää itselleen, vaan kaiken järjestävät muut hänelle ja myöskin tapaukset, sanalla sanoen, kohtalo. No ei nyt vielä ruveta filosofeeraamaan, sanoi Henrik, kun huomasi että Uuno valmisteli vastaväitettä.
Keskellä rakennusta oli kuisti ja sen molemmilla puolilla ikkunoita, mutta toisen puolen ikkunoissa näkyi valkoiset uutimet. Jo näkyy, että joku istuu kuistilla. Se on mamma, sanoo Henrik. Ei se ole mamma, sanoo Uuno. On ihan varmaan, sanoo Henrik, minä näen jo sen harmaan tukankin. Ole nyt.
Henrik ja Uuno istuivat oikealla, neljännellä penkillä ensimäisestä, mamma istui eri tuolilla vasemmalla, penkkien edessä. Kirkko oli valkonen sisältä, ristiin rakennettu ja valkoset kahdeksankulmaiset pilarit kannattivat lehtereitä. Kirkossa oli viileämpi kuin ulkona. Suuret ikkunat olivat auki ja niistä näkyi kirkas, auringonvalaisema puiden vihreä. Pääskyset lentelivät vapaasti ulos ja sisään.
Mutta yhtäkkiä Henrik näki kaiken keskellä keltasen kotiharmoonion, jonka mamma oli huutanut itselleen. Ja sen nähtyään Henrikin tuli heti lämmin olla. Katsos tuota, sanoi hän ja tunnusteli harmooniota kädellään. Voi sentään, tätäkin. Uuno istahti sen ääreen ja alkoi soittaa jotain yksinkertaista renkutusta, jonka hän oli aikoinaan oppinut lukemattomien harjoitusten perästä.