United States or São Tomé and Príncipe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin luonto nukkuu kuni lapsonen, mi onnen untaan uinuu herttahinta, ja tuskin kuulee hengitystä sen, on otsa puhdas sekä tyyni rinta. Ei vielä leivon suvilaulut soi, ei virrat vuolaat syökse kuohumalla, mut keväästä jo urvut unelmoi ja kesä haaveksii jo hangen alla.
Täällä oli myöskin äskenmainituissa komeroissa meidän karjamme ja raha-aarteemme. Kuusen kävyt olivat lehmiä ulkomaalaista rotua, petäjän kävyt kotimaisia, ja lepän urvut olivat lampaita. Rahaa taas tehtiin liuskakiven- ja porsliininpalaisista ja meillä oli sitä mielestämme enemmän, kuin Kroisolla ikänänsä mahtoi ollakkaan.
Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat hänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes kirjottaa Kertulle monen talven perästä: »En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa hetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.»
Uno von Schrowe. Kevätlaulu. Jo kinos sulaa, katoaa pois noron ouruvesiin ja roudatonna taasen maa käy hangen alta esiin, jo päivän silmä keväinen taas paistaa meille myhäillen jo kevät tullut on! Jo riutuu ulapalla jää ja laineen kahle irkoo, taas tantereella nukkapää jo kohta nurmi virkoo, jo koivun urvut aukeaa ja vihannaksi lehto saa jo kevät tullut on!
Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut koteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä täältä näkyviin.
Kevät oli sillä väliin kulunut pitkälle, mäet kuulsivat jo hieman vihertäville, puiden urvut pullottivat ruskeina, ja vuokot kohottivat siniset silmänsä huikaisevassa auringon valossa. Emmeköhän panisi toimeen yhteisen retken kaikkien lasten kanssa toukokuun ensi päivänä? Rautio ehdotti eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan oli keskustelemassa opettajattaren luona.
Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään; luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin ylös piilostaan;
Jo riutuu ulapalla jää Ja laineen kahle irkoo, Taas tantereella nukkapää Jo kohta nurmi virkoo, Ja koivun urvut aukeaa Ja vihannaksi lehto saa Jo kevät tullut on! Taas taivaan alla kiurusen Soi ääni korkealla, Ja tuttavamme käkönen Taas kukkuu kankahalla, Ei malta pieni perhokaan Nyt uinailuaan jatkamaan Jo kevät tullut on! Siis mielen routa, murhe pois!
Hän heitti palttoon hartioilleen ja lähti kaunista kevät-aamua katselemaan. Kadut olivat melkein tyhjät vielä, mutta ilmassa oli ihmeellinen tuoreus, puiden urvut tuoksuivat ja Esplanadin vihannat nurmikentät kiilsivät jo työssä olevien kasteli jäin siunaavien suihkujen jäljeltä. Hänen askeleensa johtivat hänet Kauppatorille.
Musta karsi oli kyläin herra, piilopirteissänsä eloon jääneet. Maa ei saanut siementä, vain verta monen kalliin kylvöajan mittaan. Vielä tohtiako elää, elää ehkä uutta vainon vuotta varten? Kevät sentään vielä tohti tulla kysymättä asehilta lupaa. Nosti hennon taimen keskeen karren, silmut koivuhun ja urvut leppään, nurmetutti hautakummut, jotka kansan parhaan elinvoiman kätki.