United States or China ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että maan ja taivaan välillä on paljon asioita... Ovessa kääntyi hän vielä. Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii ottaa vastaan heidät? Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään.
Mitä hän kuiskasi? toisti äiti ankaran käskevästi. Hän sanoi, että äiti ... että äiti on ruma ... hän on paha poika ... minä en koskaan enää tanssi hänen kanssansa ... en koskaan, en koskaan, kiltti äiti! Hyväinen aika, minähän unohdin tarjota neidille kupillisen teetä, virkkoi mamselli anteeksipyytäen.
Minä unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luokse ja otin hänen rakkaan päänsä käsieni väliin. Kyyneleet hänen poskillaan eivät olleet vielä kuivaneet, ja hänen vapisevat huulensa hymyilivät, kosteina kyyneleistä. Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan. Hän ei puhunut, mutta minä kuulin hänen kuitenkin sanovan: "Minä olen kärsinyt paljon, rakas Jean, mutta minä olin niin onnellinen kärsimyksestäni!
Hyvin kouluutettu ja puhdasrotuinen metsäkoira ei erehdy. Sentähden uskalsin ottaa. Mutta siinä hommassa unohdin sen poikapoloisen, joka minua silloin olisi tarvinnut. Ketä te tarkoitatte? Nykyistä miestäni. Tunsin hänet jo silloin. Ja ehkäpä poika raukka olisi voinut tulla onnellisemmaksi, jos en silloin olisi niin hartaasti ajanut vain omia asioitani.
CHRYSEIS. Sitra? Siitä ma uneksin. Huilu, oi, ajat ihanat! Joudu jo keväinen ilta! Tule, mennään! Oi, jumalat!... Unohdin ... en tulekaan. Sano Medonille ... ei, ei ... sano minulta terveisiä! ANEMOTIS. Mutta ajattele, Chryseis, tämä on viimeinen kerta, kun sinä näet maamiehiäsi; viimeinen, kaikkeinviimeinen tervehdys isällesi, ystävillesi ja synnyinmaallesi... Pois! En voi ma tulla.
Minun hyväluontoiselle Berthalleni, joka minulle ennen aina osoitti täydellistä luottamusta! Tämä tosiaan jo menee liian pitkälle. Rankaisematta en voi häntä päästää asiasta; nyt on jo kärsivällisyyteni lopussa. Aksel. Amalia. AKSEL. Kuka siellä? Vai niin! Tulkaa sisään, olkaa hyvä! Minulla oli vain Berthalle vähän puhuttavaa. Unohdin äsken AKSEL. No noh, tulkaa sisään vaan!
Unohdin aivan, kuka oikeastaan olin, unohdin onnellisen yhteiskunnallisen asemani, olin mielestäni köyhä raukka, joka, kääriytyneenä vanhanaikaiseen takkiin, oli hiipinyt kultasepän puotiin, saadakseen vähän rahaa myymällä rakkaan koristeen, ja jota oli kohdeltu ylenkatseella ja ivalla.
Oi, siihen kaksikymmentä on vuotta! Mut unohdin, miks takaisin sun kutsuin. ROMEO. Suo tänne jäädä mun, sen kunnes muistat. JULIA. Sen unhotan, jott' ijäksi sa jäisit, Muistellen, kuink' on seuras mulle armas. ROMEO. Ma ijäks jään, jott' ijäks unhottaisit, Unohtain ett' on toinen mulla koti.
Välistä unohdin, että eihän sillä Helenalla ollut muuta kuin kaksi jalkaa ja minulla neljä. Niinpä kerran, kun kaivolle yhdessä läksimme, ja Helena tahtoi, että juoksujalkaa menisimme, niin potkasin minä sellaiseen lentoon, että Helena meni päistikkaa ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut, olisin mennyt vaikka häntä auttamaan, jos olisin ehtinyt ajoissa takasin kääntyä.
Mutta elä viivytäkään koko iltaa! Herra Hurmerinta kuuluu meidän seuraamme. NAATUS. Pari minuuttia vain. Siinä pikku puheessa, joka illan alussa minulla oli kunnia pitää, tapahtui sellainen seikka, että minä unohdin itse pääasian. Luenko ehkä kokonaan, että tulee yhteys näkyviin? HURMERINTA. Minä olisin varsin kiitollinen, jos minä saisin tuon muistoksi tästä kunniakkaasta illasta. NAATUS. Kyllä.