United States or Cyprus ? Vote for the TOP Country of the Week !
Rantalan Kalle, joka syvissä mietteissä pakkausi ja pujottelihe ihmisjoukon läpi Röntyyn päin, heräsi äkkiä mietteistään. Heidän kylän Reetastiina se oli, joka häntä niin ystävällisen tutusti puhutteli. Juuri sama tyttö, jonka vuoksi hän oli arvellut erkautua morsiamestaan.
Hän muisti vähän ylempänä olevan penkereenkin, joka yhä vieläkin kasvoi arpaheinää ja johon oli uuneja kaivettu ja niitä pienillä puilla lämmitetty pienen tytön kanssa. Eikö toden totta pistänyt siitä vielä esiin maatunut, nokinen arinatiili! Hän hengitti nopeammin ja riensi ylös tutusti mutkittelevaa polkua saunan luo, joka oli hiukan ylempänä törmän rinteessä.
Kaksi vuotia tällä elämän ijällä tuottaa suuria muutoksia tulija saattoi kylläkin olla hän, koska hän niin tutusti ja melkein suosiollisesti kävi apulaisen rinnalla. Nyt olivat he ainoasti muutaman askeleen päässä toisistaan. Luutnantti paljasti kohteliaasti päänsä, nuori neito tervehti niin ystävällisesti ja kauniisti vastaan ja ojensi hänelle kätensä, vähän punastuen.
Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita, vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein sydämellisesti.
Lehmiä seisoo pienoinen karja toisella puolen penkereen tulossa radalle päin. Ensimmäisenä niistä tuntee Junnu omansa, ja sekin keksii samassa Junnun, nostaa päänsä pystyyn, ynähtää tutusti, mölähtää, ja lähtee juoksujalassa, kello kaulassa kahakäteen kalkattaen, tulemaan kohti.
Seuraavana aamuna läksi hän isänsä uuteen pitäjään, josta ei enää koskaan palannut. Kului viisi vuotta. Tapahtui sitte eräänä kesäpäivänä, että komeasti puettu nainen kaikkien ihmeeksi käveli kylässä ja katseli niin ihmetyttävän tutusti kaikkea: kirkkoa, pappilaa, puutarhaa ja sen suuria kastanjoita.
Tutusti tummat metsät nää ne meille huminoi, soi virttään koski kuohupää, yöt tuikkaa, kesät kimmeltää, näin Suomi meille siintää, soi, sydämen haltioi. Täss' auroin, miekoin, miettehin on taatot taistelleet, täss' on, mit' aika antoikin, säin armahin, säin ankarin, sukumme surmataipaleet he kaikki kestäneet. Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken?
Melkein äänetönnä kävelimme tuokion aikaa. Matti näytti niin kummalliselta, hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena edellä, ja minä astuskelin perässä. Voi kuinka pienet olimme me noiden metsän jättiläisten rinnalla, noiden jättiläisten, jotka niin sääliväisesti meitä katselivat. Kuinka oudosti, mutta kuinka tutusti samalla, katselivat meitä nuot noron syrjässä kasvavat ryhmyiset visakoivut.
Ne tulevat niin tutusti vastaamme, pistävät kielensä pitkälleen, näyttävät pieniä valkoisia hampaitaan ja syövät mielellään niille tarjotuita leivänmuruja. Islantilaisten vieressä asuu Astrakhanin oinaita ja lampaita ja niiden likellä taas Javan ylevä hirvi. Solakan, Indialaisen keltaisenruskean metsävuohenkin näemme Sumatralta tänne tuoduksi.
Niit' enään en lemmi, sai lempeni vainen Tuo pieno ja hieno ja vienokainen; Hän itse on aurinko lemmen viljan Ja siskonen kyyhkyn, ruusun ja liljan. Tuoll' ylähällä tähdet Vain kiiluu paikoillaan Tuhannet vuodet, katsoin Tutusti toisiaan. Ne haastelevat kieltä, Niin ihmeen ihanaa; Mut kenkään filologi Ei voi sitä oivaltaa.