United States or Sierra Leone ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tarvitsemme myöskin tuohivirsut, sillä nahkakengät meidän täytyy säästää talven varalle, ja raskaathan ne ovatkin pitää nyt lämpimällä." Antin puhe todisti hyvää käytännöllistä ymmärrystä, ja kun Pekka heti huomasi toverinsa olevan oikeassa, hän lähti lisää tuohia hakemaan. Kun tuohikontit olivat valmiit, ne sullottiin tavaroita täyteen. Kantamukset jaettiin tasan.
Nyt meidän pitää hankkia tuohta ja tehdä kontit, eihän meillä ole mitään, missä kantaisimme tavaroitamme. Tule nyt!" Ihailemansa pyssy vielä käsissään Pekka seurasi päättäväistä toveriansa, ja pian he olivat kiskomassa tuohta. Päivä kului tässä puuhassa, ja kun he aamulla ryhtyivät konttien tekoon, virkkoi Antti: "Tuohia ei ole tarpeeksi, minä teen konttia sillä välin kuin sinä kiskot lisää.
Vielä muutakin harjoteltiin: tutkittiin heiniä ja kukkia, kiskottiin koivuista tuohia ja opeteltiin piirtämään lehtien ja kukkien kuvia tuoheen lyijykynällä ja mies se, joka sai parhaimman kuvan tuohipalaseen. Tehtiinpä piippujakin ja helposti noita piippuja tulikin, kun saatiin vaan käsiin tuomipuu. Se katkaistiin ja emäpuusta tuli piippu, oksasta varsi.
Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta itsestään yhdeksi paadeksi lohjennut, jonka päälle on pinottu puita viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut pyhältä vuorelta.
Uupunein ja unteloin silmin hän kattoon tuijottaa käsittämättä, mitä on tapahtunut. Katon ruoteita ja tuohia ja niiden välitse kuultavaa päivää katsellessaan on hänestä, niinkuin hän näkisi näkyä koko ajan.
Metsä oli ylennyt arvossa. Kattoaineiksi ei enää käytetty tuohia, vaan pärettä, joita jokaisessa töllissäkin osattiin leikellä sitä varten tehdyllä koneella. Sentähden muistutti jokaisen paikan nimi muinaisia aikoja eikä ensinkään nykyisiä. Ja nykyinen sukupolvi tuskin ymmärsikään, mistä nimet olivat alkunsa saaneet.
Onhan hän nähnyt radan leviävän ja metsän väistyvän, nähnyt hevosia ja miehiä pitkissä jonoissa kuljettamassa pois kiviä ja puita, nähnyt kantoja väännettävän ja ammuttavan kiviä ilmaan, kiivettävän tupansa katolle, heitettävän malkoja pellolle ja hajoitettavan tuohia tuulen vietäväksi ... ja jo kauan on hänen silmissään seisonut tuvan uuni keskellä ahoa kuin tulipalon jälkeen...
Ei ole soitostani enää, ei iloistani, vastasi Kari. Ilokanteleesi entisen hautaan laskenet, soitto suurempi surustasi viriää, lisäsi Jorma. Toi Kari tuohia, valkeita ja sileäpintaisia, jotka oli kosken rannalta koivuista kiskonut ja kattoi niillä haudan.
Palatessaan, puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui: »Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.» »Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää » Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin palamaan.
Tukeuttava savu ympäröi hänet, viholliset olivat sytyttäneet saunan tuleen. Pimeä oli öinen taivas, kuu ja tähdet olivat kadonneet, mutta Ampialan harjun töllistä levisi kamala, punertava valo avaruuteen. Palavia tuohia lenteli ympäri ilmassa, kunnes viimein katto putosi ja sitte kaikki näytti vain sammuvalta roviolta.