United States or Togo ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sillä tavoin olin vähitellen tullut jokseenkin uuvuksiin; mutta väsymätön seurakumppalini kehoitti vielä viimmeiseksi menemään varaskortteeriin. Mutta hän muistutti minua panemaan kelloni ja kukkaroni samaan taskuun ja pitämään käteni siinä. Me tulimme pimeälle kadulle. "Mikähän tuo suuri, valaistu huone tuolla on?" kysyin minä. "Se on kaikkein pahimmanlainen tanssi-huone.
Eihän se nuori mies kyllä mikään keiverän näköinen ollut; on maar hänessä rohkeutta kuin äidissäänkin, mutta niin kuin sanoin, kyllä Pekka puolensa pitää; mennään me pois halmeelle." Tullessaan tupaan Vappu oli hetkisen vaiti, kysyi sitten: "Etkö tunne poikaasi?" "En", sanoi Pekka. "No, minun kai pitää sanoa sinulle, että tulimme tänne juuri hänen takiaan.
Kun me tulimme postikello luokissa, niin luultiin että se oli zasedateli eli nimismies, jota odotettiin kylään samaan aikaan. Kaukaa osoitettiin meille mihin meidän piti ottaa asunnon. Sattuikin niin onnellisesti että osoitus tarkoitti juuri samaa taloa, jonne me olimme aikoneet. Erittäin hämmästyivät ihmiset meidän tullessamme kun kuulivat meidän sanovan "hyvää päivää!"
Huone, johon tulimme, oli sangen suuri, vaan hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Siinä oli hopeanharmajat seinäpaperit ja taivaansininen katto, jonka keskellä oli kultainen keisarillinen kotka pitäen ukonnuolta. Vaikka ilma oli lämmin, niin paloi kuitenkin suuri nuotio takassa, ja ilma oli kuumuudesta raskas ja aloe-tuoksusta.
Mutta pian tulimme huomaamaan, ettemme olleetkaan vapaita miehiä ja etteivät kontrahdit Amerikassa aina pidä paikkaansa. Olimme joutuneet melkein orjiksi. Yösijaksi saimme heinäladon, jossa pelkät heinät olivat makuuvaatteinamme.
Ei myöskään näkynyt minkäänlaista jälkeä muinaisesta tiestä. Toiveemme supistuivat yhä enemmän, kuta kauemmaksi tulimme.
"Hän on hakenut piilopaikan täällä pensaikossa," sanoin minä. Gérard oli jo hypännyt hevoseltaan ja talutti sitä pensikon läpi. Minä seurasin hänen esimerkkiään, ja pian tulimme tielle, joka vei syvään kalkkimurrokseen. "Häntä ei näy vilaukseltakaan", sanoi Gérard. "Hän on päässyt pakoon." Vaan samassa minä ymmärsin kaikki.
Siihen minä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli hänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan. Surullinen ja raskasmielinen oli hän aina. Kun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin mietteihinsä.
Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen kyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi, ja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt halajan kotiini! ja sitte hän kuoli".
»Omituista», sanoi hän, »mutta minusta tuntuu siltä kuin olisimme me nähneet toisemme jo ennen kuin tulimme tuttaviksi.