United States or Palau ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän on pieni, sirovartaloinen ja hinterä nuorukainen, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt. Otsa on korkea ja hyvin muodostuneilla, kalvakoilla ja sileillä kasvoilla sekä tummissa, teräväilmeisissä silmissä on omituinen askeettinen piirre, jonka niihin on tietysti luonut pitkällinen vankilassa olo ja alituinen tuijotus synkkään tulevaisuuden esirippuun.
Ja suu, joka ilmielävänäkin tuntui olleen pronssista valettu ja jonka hyytyvä viiru oli auennut vain kahdelle sanalle: Hakkaa maahan! Kuun tuijotus sattui ratsumieheen, joka seisoo jalustimissa niin kiire on hänellä päästä perille, olla ensimäisenä ihmiskärsimysten meressä jonka halki hevonen ravaa yhtä paatuneen pontevasti kuin sissipäällikkö sen selässä. Adelsvärd katseli patsasta ja nauroi.
Saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy, tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy; ah, ne päättyi elon juhlapäivät, autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät, pulmain päästely ja kummastelu, kunne joutunut on lapsen lelu, mietiskely, miksi inehmoin elonlangat niin on, eikä noin. PILVINEN P
Niiden tuijotus oli niin eriskummallinen, liikkumaton, hirvittävä; hänen kasvojensa muista osista oli tykkönään kadonnut kaikki hengen-ilmaus, kaikki huomattava elo ja liikunto. Ne olivat hengetön, eloton naamari valkea paperi. Kauhun huudolla hän katsahti siihen, mihin hän näytti tuijottavan, vaan ei voinut muuta nähdä kuin tuon tuntemattoman vieraan seisovan keskellä lattiaa vierashuoneessa.
Tämä tuijotus oli Ranald Mac Eaghillekin niin kiusallinen, että hänen kätensä jo alkoi painua puukon varteen päin, aivan kuin hän olisi pelännyt vihollisen hyökkäystä. Mutta yhtäkkiä Allan, astuen mökin lattian poikki, ojensi hänelle kättänsä ystävälliseksi tervehdykseksi. He istuutuivat vierekkäin ja rupesivat keskustelemaan matalalla, salaperäisellä äänellä.
Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen. »Miksis kultani hylkäsit mun?» Maailma musteni Johanneksen silmissä.
Sen jäljissä käy rikos, rutsa ja tuijotus toiveheton, sen jäljissä käy tuhat turmaa Herra Suomea suojelkohon! Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata, tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu. Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa. Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin: Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi! Maita ken kyntämähän? Kauvan jo kaivattu on.
Herzeloyden, puolisonsa, sielunsa herättäjän syvänäkatsovan Herzeloyden, jonka rinnalla sydän hiljeni ihanaksi liikutettuna, hänet on Anfortas unhoittanut, ja nyt on hänen silmissään ja sydämessään helteämätön nääntynyt tuijotus, kun hän polvistuu Graalin ankaran maljan edessä.
Torger ei enään ollut tuo reipas, iloisa mies säihkyvine silmineen ja iloisine lauluineen. Hänestä oli tullut synkkämielinen, kipeä mies; hänen selkänsä oli koukussa ja päänsä kallellaan. Kotona ollessaan hän mieluimmin kartti ihmisiä. Hänen silmiinsä oli tullut joku kamala tuijotus; vaan silloin kun hän otti viulun ja kietoi itsensä sävelten silmuksiin, tuli silmiin entinen välke.
Kalpeat haamut kuolleet isät, kaatuneet sukulaiset. Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta! Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, pois! Minä en voi sitä! Terve teille, rouva Inger Gyldenlöve! Ah auta, Kristus! TOINEN N