United States or Armenia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mistä ihmeeltä saitte sen päähänne, että minä hm-hm-hm kuinka voitte semmoista ajatellakaan ? TEUVO. Ja kuinka te semmoista mitätöntä asiaa niin kainostelette? Arvelinhan, tietysti, sitä vähän suuremmaksikin. Että menisimme yhdessä Helsinkiin? Mitä uhkarohkeata, tai tavatonta, tai hirveätä siinä? MAIJU. Onhan se kumminkin. Kun vanhempieni tietämättä TEUVO. Ah, vanhempienne tietämättä?
JUSSI. Pakostakin siihen oppii sanomalehti-miehenä. Mutta Hanna ei sitä hyväksy. Pitäisi aina suoda vastustajalle viimeinen sana, ei puolustaa itseään eikä käyttää aseita. TEUVO. Ja mikä siitä seuraisi? Luulisivat niin stuukanneensa Jussin, että hän senvuoksi piti suunsa kiinni. Ja yleisö olisi samaa mieltä.
Teuvo Pakkalan miniatyyrit eivät ole ainoastaan älykkäästi piirrettyjä, runollisia laatukuvia; niillä voi olla harvinainen kantavuus yli yksilön sielullisen tason ja määrätyn tuokiotilan. Se intuitiivinen ajatus, että ihmiset pysyvät samoina, olivatpa he lapsia tahi n. s. täysikäisiä, on niissä keskittävänä voimana. Niiden näkölinjaan voivat sopia inhimillisen kehityshistorian mahtavimmat ilmiöt.
Samaa ei suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi. Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana.
Ja mitähän isä-ukkosi sanoo, eikö hän jo erehdy ja huuda: »Per » ha-ha-ha-ha! Hiljaa, hiljaa, että Maiju saa nukkua. Mitä te nauratte täällä? TEUVO. Jussin kirjoitukselle, joka tulee tämän päivän lehteen. Se on niin mahdottoman terävä; oletteko lukenut, neiti Hanna? HANNA. En ole, eihän se Jussi minulle näytä enää milloinkaan edeltäpäin. JUSSI. Mitäs sinä aina intät vastaan?
Jääkööt nämä kotiin. MAIJU. Hanna, tule ensin tänne, kun supatan sinulle pikkuisen. MAIJU. Anna mamman mennä heidän kanssaan, jää sinä kotiin, minä näyttelen kohtauksia Noorasta sillä aikaa. JUSSI. Näytteletkö sinä kohtauksia Noorasta? MAIJU. Näyttelen, jos sinä olet Helmerinä? JUSSI. Teuvo olkoon Helmerinä, minä ennemmin vaikka soitan tarantellaa. MAIJU. Hyvä, hyvä! Herra Rastas on Helmerinä.
Jos tyylillä tarkoitetaan taiteessa jotakin itsenäistä ainesta, jota taiteilija voi kehitellä erillään muista taiteensa alkutekijöistä, niin Teuvo Pakkalaa ei voi sanoa tyylitaiteilijaksi. Hänen teoksensa puhkeevat sisästäpäin valmiiseen muotoonsa, silloin kun hänellä on persoonalliset edellytykset niiden luomiseen. Muotokyky hänellä on hengen selkeyttä, ei ennakollista teknillistä valmiutta.
Mutta eikö sinun käy sääliksi, Teuvo, nuorta vaimoasi antaessasi hänen näin yksin olla? Mikä on parempi, sekö, että olisimme kihloissa niinkuin te, tahi naimisissa niinkuin me? Olet oikeassa. Te olette onnellisempia, kuin me. Jos kauppa rupeaa hyvin käymään, niin muutamme yhteen asumaan. Miksi ette tekin mene jo naimisiin? Onhan teillä varoja. Vilhelmin palkka on vielä liian pieni.
TEUVO. Olihan minulla vähän sekin mielessä Jussi kun sitä on niin kehunut PASTORI. Niin, Jussi on kovasti kiintynyt tähän paikkakuntaan. Ja ja ja ja eikä se ihme olekaan. Onhan täällä paljon hyvää paljon hyvää, jos paljon pahaakin. Sinä tulit muuten parhaasen aikaan, Jussi. Aivan kuin lähetettynä.
Kuulkaa, emmekö aloita nyt heti? Täällä on kirja, herra Rastas. Lukekaa Helmerin osaa, sillä välin kuin minä käyn hiukan koristelemassa itseäni. JUSSI. Minä, tohtori Rank, istun valmiiksi tänne pianon ääreen. TEUVO. Saadaanpas nähdä, kuinka hyviä näyttelijöitä me ollaan. JUSSI. Kaiketi olet nähnyt Nooraa suomalaisessa teaatterissa? TEUVO. Olen toki! Montakin kertaa. JUSSI. Ei sitten hätää.