United States or Nauru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vieri ääni äidin virren, kyynelet enemmän vieri, läikkyi lämpö äidin lemmen, tahto taivaisten enemmän: lumet läksi, suot sulivat, nurmet nousivat nukalle, kiuru kimposi sinehen, lehti puuhun lempeähän, joka kattoi maammon kummun, missä lintunen levähti, kukahti käkösen kulta, huomentuulonen humahti. Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.
Haavaas hoidelkoon asemies. Minun itseni täytyy mennä Akhilleun luo, hänt' yllyttääkseni taistoon. Taivaisten avull' ehkäpä saan minä sankarin mielen taipumahan, sill' ei puhe ystävän suott' ole suinkaan." Virkki ja riensi jo pois.
Viel' urokuuluss' en sua kamppailuss' ole nähnyt, vaan nyt kaikkia muit' olet uskaliaamp' ylen paljon, kun sua peitseni peljätä ei, valahuttaja varjon. Ei pojat onnellisten käy mun kättäni vastaan. Vaan joku kuoloton jos alas taivaast' astunut lienet, en toki taivaisten jumalain kera käy minä taistoon.
Mutta jo vastaankin kysymääsi ja tietelemääsi: Atreun poika on tuo, Agamemnon, mies isovalta, kumpikin: niin jalo valtias kuin uros urheapeitsi, lankoni muinainen, minun kurjan ol' aika se ammoin." Virkki, mut ihmetys vanhuksen jopa puhkesi ilmi: "Vaalima taivaisten, ikiauvokas Atreun poika, mont' on Akhaian sulhoja sull' alamaisina totta!
Kuollen virkkoi vielä nyt Hektor heiluvaharja: "Niin, sinut tunnen kyllä ja nään jo, en taivutetuksi saa sua, sillä on rautainen sydän sulla ja rinta. Vaan varo, etten taivaisten vedä kostoa päälles, päivän tultua tuon, jona uljuutes Paris ynnä Foibos Apollo jo sammuttaa liki porttia Skaian!"
Kautta korkean vuorihuipun, Joll' on ukkokin jyrissyt; Kautta nousevan linnun laulun, Kevätmetsissä soittavan, Kevätviserrystä kuuluu. Kautta taivaisten tulien, Jotka välkkyvät vesissä; Kautta korkeakypärän Ukon, ilmojen isännän, Jolla on jyrinän johto: Kaiken tarmoni, tuleni, Miehenkuntoni pyhitän Rakkaudelle, rakkaudelle, Taonnaksi suuren Suomen. KANSA. Rakkaudelle! rakkaudelle!
Mit' olette te vailla? Miks itkette ja huokaatte? Iloitkaa meidän lailla!" Noin ilkkumielin lausuvat Ne, jotka meitä kiusaavat. Pitäen vankeinansa. Ah! voisimmeko riemuita, Kannelta soittaa, veisata Vihollistemme kanssa? Ei ole synnin Babeli Ikinä ilon lähde, Vaan uusi Jerusalemi Taivaisten riemuin tähden. Me sinne tulla tahdomme, Sen kunniasta kerskaamme Ja siitä soittelemme.
Vaan taivaan tult' on kauvan mahdotonta Maan lapsen kestää, tomuasunnon: Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta Taivaisten tulten asuinpaikka on. Kas sinne pohjan leimuna myös lenti Kukintoajallansa neitonen; Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki, Kotoisen lammen tyyntä nauttien. Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne Jäi ystävät ja siskot suremaan.
Rientäös leiriin poikasi luo, sana tää sano multa: syttynyt on viha taivaisten, yli muista ma itse närkästyn jo, kun laivoilleen hän riehuvin vimmoin Hektorin vei virumaan eik' antanut pois ole lainkaan. Ehkä hän peljästyy sekä luovuttaa hänet silloin.
Niin kuolematonten kuoro soi: »Se lempi, min Salliman tahto loi vain tähtien heimona heiliä voi, ei lie se liljoja Gaian.» Ja tahdosta valtojen taivaisten nyt rannalle neien rakkauden nous virpi korkea viisauden ja kauneuden hyveen kainon; ken siitä oksan otti hän löys keinot kestää elämän, löys lohdut sydämen kärsivän sai sielulleen tasapainon.