United States or Zambia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Roomasta merikuningas Geiserik oli vienyt vandaalien lohikäärmelaivoilla nämä aarteet sekä keisarinna Eudoxian pääkaupunkiinsa Kartagoon. Ja viimeksi Belisarius oli tuonut ne Afrikasta Itä-Rooman keisarille. \ Salin kupukatto oli tehty taivaankantta jäljitellen kallisarvoisista sinisistä puolijalokivistä.
Myrsky puistaa taivaankantta; meri pauhaa, hyöky hyökkää halkeimista, laivan liitteet koitellen. Joka lauta ryskää, ruskaa; vaan sä immen syleilyissä, hekumassa, hurmoksissa pilkkaat kuolemaa ja juot. Haa, sä kokenut, sä naurat kuten huuhkain raunioissa, ja sä puistat valkopäätäs, suurten syntein painamaa.
Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa katseeni toista taivaankantta kohti, otava josta kadonnut jo oli: Näin vierelläni ukon yksinäisen, niin arvokkaan, niin kunnioitettavan kuin isä lapsellensa lienee kukaan. Partansa pitkä oli, harmahtava, ja yhden-näköinen kuin tukka, joka povella heilui kaksijakoisena.
Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja syöksyi kallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja aallot soittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla. Nykyään. Hm! sanoi kapteeni Ivarsson. Pojan kasvatus tulee kuitenkin aina hyvin kalliiksi. Toivoisin, että minulla olisi vaan kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan.
Näe ette enää taivaankantta koskaan: ma teidät saatan virran tuollepuolen ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään. Ja sinä siellä, ihminen, mi elät, pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!» Mut kun hän näki, etten poistunutkaan, hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen sun viep' on virran yli; keveämpi sua sinne kantamahan pursi sopii.»
Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa katseeni toista taivaankantta kohti, otava josta kadonnut jo oli: Näin vierelläni ukon yksinäisen, niin arvokkaan, niin kunnioitettavan kuin isä lapsellensa lienee kukaan. Partansa pitkä oli, harmahtava, ja yhden-näköinen kuin tukka, joka povella heilui kaksijakoisena.
Kaipaan purjehtivia laivoja, suuria tavarahuoneita tynnyrineen sekä puheita silleistä ja merimatkoista. Kaipaan syvän laakson ahdasta taivaankantta, josta auringon säteet luovat niin vaihtelevaa loistoa maahan; niin luulenpa melkein, että kaipaan ihmismajojen savua, kaipaan noita pieniä kirkkoja ja vanhanaikusta virrenlaulua.
Päin taivaankantta nousee ylös uhrisavu pyhä ja avaruuteen jäljettömiin haipuu, ja uudet uhrit vaatii Henki tuntematon yhä ja tuhannet sen alttarille vaipuu. Ja uhriksensa poikaa, naista, miestä sekä lasta tuo vaatii Henki, niin on aika luullut mut tehtaan uunin ääreltä ja pyörän pauhinasta soi huokaukset, joit' ei kukaan kuullut. Katulyhty
Pitääkö minun nyt kuolla? huusi itse suuren Elämän Tahto syvältä minun olemukseni uumenista. Enkö minä siis enää koskaan näkisi kuuta, en aurinkoa, en välkkyvää vettä enkä siintävää taivaankantta? Et, kuului joku toinen tahto vielä syvempää sen alta kumahtelevan. Nyt hajoat sinä alku-aineisiisi. Ei! Minä en tahdo hajota! Jos tämä on loppu, niin miksi alkukaan?
Mut jalkansa kun jättivät tuon kiireen, mi joka liikkeen arvokkuutta haittaa, mun mielenikin, äsken ahdistettu, avartui, ahmi ympäristöänsä; ja katsoin kukkulaa, mi korkeimpana merestä kohti taivaankantta pyrkii. Takana Päivän punaloisto leimus, mut eessä varjo peitti sen, jok' oli kuin kuva ruumiini, mi säteet taittoi.