United States or Germany ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Ei tämä paina täyttä leiviskääkään", vastaa Sjöblom, nostaen taakkansa samalla toiselle olkapäälle. "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sitä ma olen munda, munda kerta sanona, ett' kut Sjöblomi vaan kalaa lähte, niin kyll' maar se saa kans ja. Oliks Sjöblomill' Niiranen föliisäns?" "Tuonnehan se jäi rantaan." "Saiks Niirane ja?" "No miks'ei? Hyvästi nyt taas, matami Jokelin!"
Kun astumme ulos asunnosta, ovat kantajat ja heidän taakkansa puutarhassa; ja he käyvät edellämme polkua alaspäin ja jalavien ohitse ja portin läpi ja kirkkomaalle, jossa olen niin usein kesä-aamuisin kuullut lintujen laulavan. Me seisomme haudan ympärillä. Tämä päivä näyttää minusta toisenlaiselta, kuin mikään muu päivä, eikä valolla ole sama väri, vaan synkempi.
Ei kukaan muu kuin kuuro Klettermaier, joka hakkasi puita vajassa, huomannut hänen tuloansa; kaikki muut olivat ulkotöissä. Jumala siunatkoon sinua: lausui hän ja otti lakin päästään isäntänsä tyttärelle. Wappu laski maahan taakkansa, tuon painavan Hans'in, ja antoi kättä vanhukselle. Oletko kuullut Luckard'ista? kysyi tämä. Wappu nyykähytti päätänsä.
Tuvassa olijat kuuntelivat, ja Maija Liisa tunsi heti äänestä jo laulajan Elinaksi, joka kohta astuikin tupaan. Hän heitti taakkansa entiseen risuläjään ja sanoi melkein iloisesti: »Tämänpä pitäisikin jo riittää ylihuomiseen asti ja sitte kyllä saamme lisää.» »Lisääkö?» toisti Maija Liisa. »Emmehän me tänne jääkään ainiaaksi. Minun mielestäni pitäisi meidän lähteä jo huomenna edelleen.»
Hän nosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen, samalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään niinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin häntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein hän pääsi osoitetun talon portille.
Sitte hän riensi taas kalliin taakkansa kanssa nopeasti alas ja oli sanomattoman iloinen, kun tunsi kartanon seinät takanansa ja maan jalkainsa alla. Mutta aika olikin jo täpärällä, sillä Maissin vaatteisiin oli valkea syttynyt. Sen Junno nyt pian sammutti ja vei sitte Maissin Kylvön huoneeseen, johon isä tuli lastansa virvoittamaan.
Täällä he laskivat taakkansa alas alttarin eteen. Tyttö viittasi kädellään ja toinen talonpoika nojautui hänen ylitsensä, kuullaksensa niitä sanoja, joita hän heikolla äänellä kuiskasi. Nuori talonpoika ei voinut estää suuria kyyneliä vierimästä alas poskiansa myöten, pidättäessään hengitystänsä, jotta paremmin kuulisi tytön sanoja.
Siellä laski hän taakkansa maahan ja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli suljettu.
Sinne tahtoi hänkin viedä taakkansa, sieltä uutta uskallusta ja uutta toivoa hakea. Mutta keneltä? Hänen tyttönsä ei ollut siellä, sen hän tiesi. Mutta olihan siellä hän, paljo kärsinyt ja siksi kaikkien kärsivien ystävä, pyhä äiti, jolla oli annettavana juuri sitä, mikä niin siunatusti auttoi ihmislapsia, mutta jota vaille hän, Eero, oli jäänyt: äidinrakkautta.
Lumihyhmää ja vettä oli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt mitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina semmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön puro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan taakkansa kanssa horjumatta ylitse. Useinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.