United States or Mauritius ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mut kuva vieraan, kas, tytön silmähän lähtehess' astuu. Luullen saavansa näin näkemättä sen muotoa kallist', armasta silmätä, katsoo hän yhä vain varomatta, vierahan kun hymykatseen siin' yhtäkkiä kohtaa. Kainoksi tyttönen käy, sydän, tyynenä sykkivä äsken, säikkyen kouristuu, hän tuntevi kuin veri polttaa poskillaan, ja hän pelvolla huomaa kasvonsa lähteess' alttiiks vierahan katseellen.
Keitten taas näki karttelevan hän taistoa tuimaa, niitäpä närkästyin vihalausein nuhteli kiivain: "Kehnot akhaijit, kerskuvasuut, häpy missä on teiltä? Vai värisettekö siinä te säikkyen kuin vasat kauriin, jotk' ison matkan juostuahan yht'äkkiä herkee näännyksissä, ja pois sydämestä on voipunut voima? Noin hätämielin vain vapisette te taistoa karttain.
Taamma jo vaunuin siis ajakaamme, ja noin älä riehuin eell' etumaisien käy, ett' ei mene henkesi siellä." Kulmia tuimistain Diomedes urhea virkkoi: "Pois puhe tuo, pakosalle sa et mua taivuta koskaan; kamppailusta mun ei ole väistyä luontoni eikä säikkyen piillä; mun ennallaan on voimani vielä. Nousta en vaunuilles minä mieli, ma tältäni aion kohdata heit', ei salli mun peljätä Pallas Athene.
Vaan oi! eikö lempeän ihana unikuva, päivän hyörinää säikkyen, pakene kirkkaiden aamupilvien mukana, ja useinkin juuri silloin, kun sitä olet sulkemaisillasi rakastavaa rintaasi vasten, ja sinä jäät, silmät täynnä kuumia kyyneleitä, katselemaan yhä enemmän vaalenevaa haamua?
Tiedäs kummaa, niin, perin kummaa vaan älä naura tiedäs, vaikk' olen laps, on mulla jo tarjona sulho.» »Sulhoko!» kaunis Johanna nyt säikkyen huus, kädet läskein rennolleen, »nimismies tuo pöyhkä on kosjonut varmaan! Kelpaishan iäkkäällen huonompikin, mukavampi lämmittämään hänen kylmää rintaans yöt sekä päivät, varjossa kuihtuen vanhuuden.
Hektor aimoa huus uhitellen Peleun poikaa: "Harhaan heitit, et tuonutkaan, jumalainen Akhilleus, tietoa Zeulta, kun ennustit tuhopäiväni tulleen: siin' olit kerskuja viekas vain, sanasankari suuri, säikkyen uhkaas jott' unohuttaisin väen uljaan.
Ystävät, ystävät, ette te saavuta mua, ain olen siellä, mistä ei etsitä, ain olen täällä, mistä on mentävä, teidänkin tultava, vuorilla, laaksoissa, autuuden niituilla, alhoissa, rotkoissa, kuoleman notkoissa, uhmaten, säikkyen, vapaana väikkyen, vankkana astuen, kaahlaten, kastuen, soitakin sotkien, polkuja potkien, polkematontakin taivalta tarpoen, suuntaa montakin, tutkien, arpoen, uuttakin uurtaen, puskien, puurtaen kuinka siis mua saavuttais vihamiesi?
Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen päältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat toisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro, vihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja hevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät hajalle.
Horjuen seisoin vain, vihamiehiä surmata vielä tahdoin kaatuissain, kun luokse jo johtaja joukon kerkesi hurjine ratsuineen, kädess' iskevä miekka. Lyöntiä varroin pää kumarassa ja säikkyen nostin pyssyä turvaksein, mut kas! hän, hilliten iskun, heittäytyy satulasta ja joukon käskevi seistä, ulvoen itkee, kaulailee mua; kyynelet tulvii, vierien virtoinaan yli mustan, hirveän naaman.
Elävinä kuvasarjoina tunkeutuu vastustamattomasti mieleeni kuolemaan tuomitun viime matka. Levotonna, unta saamatta, jokaista ulkoa tulevaa ääntä säikkyen käyskelee kopissaan vanki, jonka silmät ovat kuopalle painuneet ja kelmeitä kasvoja ympäröi hoidotta jäänyt, naavainen parta. Kauhusta jähmettyneenä pysähtyy hän peräseinän nojalle, kun sydänyön hetkenä joukko vartioita astuu hänen koppiinsa.