United States or Brunei ? Vote for the TOP Country of the Week !
Rakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun, tuon kauniin miehen mielen valtas; tapa kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa. Rakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan, hänehen liitti mun niin lujaan, että mua vieläkään ei jätä hän, kuin näet. Rakkaus vei meidät samaan kuolemahan: ken meidät murhas, hän on Kainan oma.» Nää sanat saapui heiltä. Loukattuja
Sydän kuolee kultahinen, runo kiurun kaltahinen. Kiiltää kärki noidan kiron, suihkaa sulkanuoli neron. Iskee päähän ihmisvaleen, syttää kylät suuret tuleen. Tarpoo talvi-öiset ummet, tempaa juuriltansa tammet. Murhaa monet päivän mietteet, tappaa monet taivaan luotteet. Kulkee kautta vuosisatain, järjen öiden, hengen sotain. Sielut siittää, muodot muuttaa: ampujansa surmaan saattaa. T
Rannan puu nää varjoaan ei enää, vedet viihtyy, nurmet nukkuu, metsät mykistyy. Yö kaikki kattaa. Pimeys hiipii puiden runkoin väliin, väikkyy rantaan, läikkyy vesiin, kaartaa kannet taivaan, syttää korkeudessa, syvyydessä tähdet helmen-heljät, tuikkivaiset. JOTAIN TAHDON TIET
Ei olla se vois; näät silloinhan täällä ois turva tuulissäällä ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa; kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu, se on kuin kaunis taulu, mi sydämiä syttää, mut murhemielen jättää ja nyky-olot näyttää tosi karvassansa. Totta olla jos vois!
Riveihin syöksyn Suomen ritarein, lyö liekki outo Suomen sydämestä, se valtaa, tenhoo, syttää sydämein, käyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun! Nyt arpa lyödään Eerikin ja minun. Yö on niin pitkä, kolkko vangin koppi, mun hyvät henget kaikk' on hyljänneet.
Valoja vaipuvan näin muita sinne, M missä kärjistyi, ja jäävän laulain Hyvyyttä kiittämään, mi luokseen vetää. Ja sitten niinkuin kekäleitä lyöden tuhansin kipinöitä tuikahtavi, joist' ennustusta houkat joskus etsii valoja samoin sieltä sinkoavan ma näin, ja nousevan sen mukaan, minkä suo mitan Aurinko, mi niitä syttää.
Ja minä, päästen helpommin kuin muiden solien kautta, vaivatonna nousin, nopeita seuraten näin vainajia. Vergilius virkkoi: »Rakkaus, min hyve on syttänyt, myös aina toisen syttää, jos vain sen liekki ulkopuolle näkyy. Siit' asti siks kuin esikartanohon Manalan astui Juvenalis, joka ilmaisi mulle kiintymykses ylvään,
Näät laulun kun kulkevi ruhtinas, hän käy kuin kruunattu kuningas, ei hoida hän aarteitaan kuin saita, tää lemmen ja toivojen valtias: hän loihtee ruusuja, verhoo maita, hän syttää rintoja toivekkaita ja urhojen haudalle, itkien hiljaa, hän kylvää muiston ja maineen liljaa.
Vapautta ma vaadin ja intoilin: valon, ilman tarvetta rintoihin jos kansaani voisin syttää! Ja kun kansani kalliin puutteeseen nään nääntyvän, kuolevan kurjuuteen, tämä aate mun mieleni voittaa: "Oi, tuskinpa muuta nyt tarvittais kuin rikkahan tiedoksi puutteet sais kai kilvan he auttaa koittaa!" Näin kummia toivoin, haaveksin, näin hupsun tuumia hourailin, parinkymmenen vanhana vasta.
Rakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun, tuon kauniin miehen mielen valtas; tapa kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa. Rakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan, hänehen liitti mun niin lujaan, että mua vieläkään ei jätä hän, kuin näet. Loukattuja noin kuullen sieluja, loin silmän alas ja pidin alhaalla, sikskunnes sanoi minulle Runoilija: »Mik' on miettees?»