United States or Antigua and Barbuda ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minkä matkas maita pitkin, sen sytti sotasavuja, minkä virtoja vilisti, sen veristi virran vettä, syöksyi kansojen merehen, kansat kaatui kahdenpuolen, kosto kostajan tapasi: aallot yhtyi päänsä päällä. Tuop' oli Ukri tuhma ukko, näki jo turmansa tulevan, käski jo kokohon kansan alle taivon tähtikirjan.
Tuop' on sytti onnen oudon, viritti minussa mielen mennä haaveeni hakuhun, tulla tuntemattomihin; voima uusi mua vetävi, tähti vieras viettelevi, valta vankempi minua, mahti Maata korkeampi. Jätän nyt hyvästi järvet, niitut, metsät, merten rannat, heitän hellästi ijäksi valkamat, venot ja verkot; olen tehnyt orjan työtä, kainnut karjoja elämän, kruunupääksi nyt palajan, iloiseksi itsekseni.
Virkki, ja valkean valtahisen heti sytti Hefaistos. Kentäll' ensin leimahtain tuli ruumihit poltti, joit' oli surmannut lukemattoman monta Akhilleus, kuivettui keto kaikki, ja tyrtyi välkkyvä tulva. Niinkuin syksyin pohjoinen pian vainion kuivaa äsken kastellun, ilahuttaen kylväjän mieltä, niin keto joutuen kuivi, ja koht' oli tuhkana ruumiit.
Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus mun sytti syytä niiden tietämähän; halua moista tuntenut en koskaan. Siks hän, mi näki mieleni kuin minä, tuon myrskyn tyynnyttääkseen suunsa aukas ja vastasi jo ennen kuin ma kysyin ja alkoi: »Itse väärin mielikuvin teet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa, mitä sa huomaisit ne luotas heittäin.
Siunattu tuskan hetki, mi sun elonkipinäs sytti, siunatut kaipuun yöt, joiden sa ruokkima oot! Riemussa synnytin sun ja sun kanssasi riemussa syntyy sieluni uudelleen, keskellä kirkkautes. Tuntenut rinnassain olen hetkesi voiman ja onnen, tuskien unhoitus, sieluni lääke sa oot, harppuja hiljaisuuteen tuot ja mun yöhöni loiston, kauaksi ihmiset jää, maan tomut haihtuvat pois.
Hymyten hän suorii uhkeaa tukkaa, auvennutta kahakassa Tulee siihen, selkä kippurassa, talon kissa, hankaa kylkeään Maijan pohkeesehen pyöreään pyöreään Näky tuo se Jahvettihin sytti oudon himon. Ranttehelle hän astui, ähkyin hirren pisimmän nosti ja sen maahan jymähytti. Koivun oksalla pikkuinen lintu koriasti laulaa rimputtaa. Jahvetti puristaa Maijan kättä muttei sanoja suustaan saa.
Viime suudelma nyt sulta. Viime suudelma nyt sulta, hyvästi, ja iäks, kulta! Murhein sulle, kyynelöiden pyhitän mä kaipuut öiden. Sit' en kurjaks sano vielä, kelle toivo tuikkii tiellä: Mulle ei näy lohdutusta, tähdetön on yöni musta! Houreen huumako mun sytti? Ei sua vastustaa voi, tytti! Näin sun vain, ja sydän kiehtyi, sinuun vain se iäks viehtyi!
mua vastaan sytti kaikkein muiden mielet ja syttyneet Augustuksen taas sytti, niin että kunniani murheeks kääntyi. Mun sieluni, nyt ylenkatseen vanki, mi luuli kuolon siitä päästäjäksi, mua, oikeata, vastaan väärin teki. Tään puuni kummain juurten kautta vannon, ett' ollut uskoton en herralleni ma arvon-ansiokkahalle koskaan.
Kipuna tuo mun kokonansa sytti, niin että alta muodon muuttuneenkin taas muistaa voin Foresen kasvonpiirteet. »
Se mielet kaikki sytti ain, Se epätoivon kaas Maa kuoloaan nyt vuottaa vain: Se laula intoon taas! "Bertran de Born ja orjan ies? Ei, sit' ei nähdä kai! Mua pelko ei saa mykäks, mies, Sen harmi aikaan sai: Kun toivo laulajalta jää, Niin tunteit' uhkuu syän, Maanystävää jos peljättää, Hän itkee kaihoon yön.