United States or Serbia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sitäpaitsi hän ei enää ollut siinä ijässä, jona ihminen ikäänkuin lennossa elää elämäänsä, surutonna ja vallatonna; hän oli jo vakaantunut, hänellä oli hiljainen huoneensa ja rauhallinen työnsä, jota hän rakasti enemmän kuin maailman ihmeellisimpiä seikkailuja; ei siis kummaa, että häntä vähäsen vavistuttivat nuo inhottavat ja kamalat maantien tapaukset.
Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin käytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen neljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli tämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka surutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!
Maija Liisa hymyili. »Surutonna kuuntelee nuori isien vaivoja, ja lasten kyyneleet ovat vain hymyä kokeneen miehen ilon rinnalla.»
Hyräillen Savolaisen marssia, astuskeli Juho surutonna eteenpäin kaitaista metsäpolkua, kun hän äkkiä tunsi kaksi kättä takaa tarttuvan hänen kaulaansa ja riuhtasevan hänet seljälleen. Niin odottamaton oli tuo hyökkäys, että oli mahdotonta keretä vastarintaa tehdä. "Nyt me olemme täällä kahden kesken", kähisi Hannu.
Uskallatko selkäs kääntää taivaisille häillekin, Surutonna suistuakses kadotuksen kauhuihin? Uskallatko luulla: "täällä löydän onnellisuuden," Vaikka näit jo monta kertaa moisen onnen kurjuuden? Rikkaushan siivin kiitää, raukee huvin ruususet, Ja kuin lastu ulapalla myrskyissä sä heiluilet. Uskallatko hautaan mennä ilman varmaa toivoa, Toivotonna toisen mailman portin kautta kulkea?
Hän ei tahdo vaipua niihin, hän tahtoo tuntea olevansa Parantumaton: kokoelman ja kenties koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus. Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin säkeihin kuin Surutonna suolla sorsa, jossa hän syyttää kohtaloa sen kauneimmista antimista hänelle: »Miksi annoit hengen hellän, vapautta vaativaisen?» j.n.e.
Kirkoss' oli kaikki körttikansa, vaari, isä, äiti, lapset Anssi, yksin surutonna, varhaisesta aamust' asti oli kuljeskellut toisen kyläkunnan poikain kanssa salakähmäisissä askareissa. Palas kotiansa kohti Anssi, palas kuohuissaan ja hautoellen mielessänsä kostoa ja surmaa, silmissänsä kaikki kauhunkuvat, kaikki kyläläisten kertomukset konnuuksista, tihutöistä ryssäin.
Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri niittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään; hänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä ja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja katsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä lähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin.
Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä, kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset, huulilt' on puna pois sekä kuihtunut kuivunut poski, mut elo pitkän pitkä ja turvaisa, lämmin ja kirkas otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen. Niin Elli luki, ja isä myönsi, nähtävästi liikutettuna, että se oli kaunista...
Surutonna taisivat he viipyä kodostansa poissa, kun vaan tiesivät että kaikki oli Simeonin huomassa. Kerran, iltahämärässä eräänä joulujuhlana, läksi Juhani emäntänsä ja kahden nuorimman lapsensa kanssa kestäilemään Impivaaran kylään sekä Tuomaan että Laurin luokse, ja huoneen haltijaksi jätettiin Simeoni taas.