United States or Palestine ? Vote for the TOP Country of the Week !
Helena Uggla oli Löfvingin toinen vaimo. Ensimmäinen, Kristina Magdalena Alcenius, oli jo ollut monta vuotta maanpovessa. Hän oli Löfvingin ensimmäinen rakkaus, mutta heille tuli liian varhain ero, ja ainoa lapsi, jonka hän jätti miehellensä lohdutukseksi hänen surussaan, oli heidän pieni Marttinsa, joka hänen kuitenkin täytyi hädässään jättää majurille. Siten olivat vuodet vierineet.
Mutta älkää rakkaudesta siihen, minkä olette kadottanut, unhottako sitä pienokaista, joka on tullut teidän taloonne. Minä tahdon unhottaa mitä lausuitte minulle taannoin. Ensi surussaan ihminen voi lausua yhtä ja toista. Vaan eihän pienokainen ole syypää siihen. Olkaa nyt mies ja jos ette tahdo itse ryhtyä toimiin, niin valtuuttakaa minua siihen. Minä hankin imettäjän, eikö niin?
Surevaa ja rasitettua sydäntä tämä enimmiten tahtoi lähestyä ja puhutella hellän lohdutuksensa sanoilla. Hänen eteensä kuvaantui nuot kasvot, murheellisina, huolestuneina, mutta jokaisessa kasvonjuonteessa ilmoittaen loppumatonta sääliä, rajatonta rakkautta, ääretöntä lempeyttä ja armeliaisuutta. Eikö tämä ollut hänen opettajansa nyt hänen surussaan?
Hän näki Jumalan tahdon tässä tapauksessa, joka niinkuin tuulenpuuska vei pojan perheestä ja luottamuksensa Jumalan johtoon ja asian hyvään päättymiseen oli niin järkähtämätön, että pian leppyi surussaan. Ukko Hammer ajatteli, niinkuin hänkin. Kuninkaan sanat olivat hänen vakuuttaneet siitä, että Rietrikki nyt oli oikeassa ammatissaan eikä järkevä ukko muuta toivonutkaan.
Päiv' alkaa, päivä päähän käy monesta jälkeä ei näy, mi meilt' on mennyt suotta. Ah, mulle jätti muistelon tää viides heinäkuun, siit' on seitsemäntoista vuotta; se Dunckerin vei kuolohon. Tääll' oli kansa tämän maan, viel' on se; suureks surussaan se kasvoi, kaikki kesti; se kantaa kuormat kohtalon, vait uhraa, uhmaa, kuolohon käy raudan-rauhaisesti; se kansa Suomen kansa on.
Aadolf liittyi niihin, jotka seurasivat syytettyjä. Hän näki Inkerin hoipertelevan eteenpäin nojautuen Elliin, käsivarsi kiedottuna tämän kaulaan. Vaimovanhuksen katse oli luotu maahan, ja hänen vartalonsa oli kumarassa, mutta siitä huolimatta oli siinä synnynnäisen jalouden häipymätön leima: hän oli kunnianarvoinen alennuksessaan, juhlallinen surussaan.
Sillä Åsulv tiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä kun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että Bergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen papin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he tiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi.
Tuossa kowassa surussaan koetti hän ensin "pikku=ryypyllä" wahwistaa uupunutta ja wäsynyttä sydäntänsä, se oli tekewinänsä hänelle niin hywää: murheensa katosi tuokioksi, mutta se palasi takaisin entistä tuimempana, ja silloin sille taas piti antaa pikku=ryyppy! Noin hywille päiwille tottunut suru palasi tietysti yhä takaisin, ja yhä tiheämmin waati se tuota pikku=ryyppyä.
Sitä vaan ihmeteltiin, että niin saita nainen oli tahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa omaisuuttaan mukaansa. Niin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti oli kuollut, palasi hän heti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä luona; hän ei tahtonut, että isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa surussaan.
Kaikki oli mennyt; ystävyys oli jälellä kahden jalon luonnon voimakas ystävyys, joka oli alkanut lapsuudessa, oli lujistunut ja vahvistunut vuosien kuluessa. Kumpikin tunsi juurtajaksain toisen luonteen ja kumpikin oli toisen uskollisuutta kokenut. Nykyisessä surussaan kumpikin tiesi, että toinen murehti.