United States or Hungary ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän vaati täysin valmista, selvää seurausta, eikä hän tahtonut odottaa, "Itkeekö hän?" kysyi André. "Ei," vastas kreivi Vasili, "hän ei itke koskaan". "En, minä en itke koskaan," ajatteli Olga, jok' oli kuullut heidän keskustelunsa, "minä en itke koskaan." Sydämen syvä suru, joka kiristää aina epäilykseen asti, ei voi saada kyyneleitä. "Miks elämme, hän ja minä?
Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana täytyi löytyä jotain, löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui...
Kun suru on raadellut sydäntäni, olen minä ajatellut: nämä kasvavat toisen ajan varalle ja saavat iloisempia päiviä. Ja kun tunsin heikkoutta ja horjuvaisuutta hyvänteossa, olen aina ajatellut: nämä oppivat minun vioistani tulemaan paremmiksi.» »Opeta heidät tulemaan itsesi kaltaisiksi, paremmiksi he eivät voi tulla. Sinä osaat rakastaa ja osaat antaa anteeksi; sitä minä toivon ja siihen luotan.»
Sillä sinä siität siellä vielä enemmän terveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta me ylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee juhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli kaiken maailman." Mutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin heidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri suru.
Sillä se, joka oli poissa, oli poissa hyvä mummoni oli poissa ja tyhjä sija oli jäänyt jäljelle. Selvästi huomasi myöskin, että äidilläni oli kova suru, vaikka hän koetti sitä salata niin paljo kuin mahdollista. Minä puolestani ehdottelin äidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä, keventääkseni häneltä elättämisen vaivaa.
Hän kääntyi äkkiä, kun Kenelm ilmoituttamatta astui sisään, pani pensselin ja palletin kädestänsä, riensi innokkaasti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, nojasi päätänsä Kenelmin olkapäätä vasten ja sanoi syvää liikutusta ilmoittavalla äänellä: "Mikä suru, mikä murhe siitä kuin erosimme!"
Hän ei koskaan, koskaan voisi unohtaa ilmettä Main silmissä hänestä tuntui, kuin nuo lapsensilmät, joissa oli kuvastunut niin syvä suru, eivät enää koskaan saisi takaisin entistä iloista ilmettään... Hän oli pienessä lapsensielussa herättänyt eloon jotain ... jotain, jonka olisi pitänyt saada vielä kauan uinua ... hän oli herättänyt sen liian aikaisin ... hän, lapsen oma äiti...
Isä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuwapatsas, katsoa tuijottaen yhä waan yhteen ja samaan paikkaan kuolleesen poikaansa. Hän ei itkenyt. Wahwa, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa sydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoilewa rinta, kimaltelewat pisarat silmissä, osoittiwat, että kowa myrsky, kowa suru ja tuska riehui tuon wahwan rintakehän sisällä.
Hän puhui vapisevalla ja hillityllä äänellä. "Voi! sydämeni on täynnä huolia ja suru pimittää sieluni! Mikä minä olen? Mitä nämät kaikki ovat? Raskas pilvi peittää elämäni. Isieni Jumala, salli sen puhjeta!" "Minä en tiedä, mitä minä tunnen kuitenkin, mitä minä tunnen, on mielettömyyttä.
"Mun kiltti, häijy poikani, mitä sinä, olet tehnyt!" kuului sama ääni mitä armaimmalla äänenpainolla sanovan, ja samassa kaikui miehen joululahjasta muhkeasta flyygelistä Beethovenin ihmeellinen "Adelaïde", jonka taivaanihanissa sävelissä rakkauden onni ja suru kyynelissä liitelevät rakastetun ympärillä, eivätkä näytä hennovan erota maailmasta kimmotakseen ylös siihen taivaaseen, joka heille on avoinna.