United States or Saint Pierre and Miquelon ? Vote for the TOP Country of the Week !
Suruissaan ja epätoivoissaan tunsi Lents, kuinka hänen koko sydämmensä surkastui, ja monta kertaa hän vilkasi Anniin ja ajatteli, vaikkei hän sitä lujaa sanonut: sinulla on ollut oikein, kun olet sanonut minua tyhjäntoimittajaksi, ja se on nyt käynyt toteen, minä kun olenkin tyhjäntoimittajaksi tullut. Suru kalvaa minun sydäntäni ja meidän eripuraisuutemme sen pakahduttaa.
Tämän tunsi hän selvästi sydämessänsä, ja nyt seisoi todellisuus hänen edessänsä paljaana ja kolkkona; kaikki haavekuvat ja harhaluulot olivat siltä riistetyt. Hän ei valittanut, kenelle hän olisikaan valittanut, mutta hän kuihtui. Katariina rouva näki levottomuudella kuinka hänen tyttärensä vaaleni ja surkastui. Häntä lohdutettiin vanhalla jutulla "morsius-surusta."
Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan onnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia nälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli kansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet kuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät kuolleita lapsiaan.
Ja Herra poisti synkkyyden, Mi mieltäs kamaloitti, Mi sieluasi painoi, sen Nyt valon oppi voitti; Mik' epätoivoon surkastui, Taas siunattuna kirkastui, Kun elon valkeus koitti. Oi huone, jossa murhe saa Iloita hetken verran, Oi pyhyys, joka avajaa Tien luokse taivaan Herran: Se totuus yhä soikahan, Mi avas meille taivahan Ja isillemme kerran. Keväällä 1879. N:o 311.
Kun Mary Davies, kaikkia ajateltavia keinoja hukkuneen aarteen jälleensaamiseen koetettua, vihdoin ymmärsi, että se oli ikipäiviksi kadonnut, ei hän tosin vaipunut synkeään lohduttomuuteen, mutta hän surkastui hiljakseen, niinkuin kuihtuupi kukka, jolta auringon valo on viety. Taidokas klaverin soitto häntä ei ilahuttanut enää.
Hän kauan vuotti Ensimäistä sulhoaan, Uskollisna aina luotti Antin rakkauteen vaan, Kunnes viimein kertoi maine, Että Antin kätki laine. "Riutuneena kuni kukka, Jonka myrsky kuihduttaa, Surkastui nyt Anna rukka, Kantain tuskaa kauheaa. Kaiken lohdutuksen hylkää, Itkien vaan kuollutt' ylkää.
Mutta hempeän neidon ihana kuva poltti kovasti hänen sydäntänsä; kaunis nuorukainen surkastui. Admetolla oli ystävä, joka tällä erää paimenena kaitsi hänen karjaansa. Hän oli vartaloltaan ja käytökseltään niin korkea ja jalo, kuin olisi hän joku ihmiseksi pukeunut jumala. Kaikki naapurit he arvelivatkin, ettei paimen voinut olla kenkään muu kuin itse karjojen korkea hallitsija, Hermes jumala.
Ennenkuin Suomessa taisteltiin, tuli morsioksi hän sotilaan; ja Svärd kun lähtöhön käskettiin, hän Lottansa vei mukanaan. Heleät oli silloin posket nuo sekä suu mitä herttaisin, ja mustien silmien välke tuo näön häikäisi uljaankin. Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan, pian Lottakin surkastui: erin kolmin, hiukkasen kerraltaan, sen kauneus kuivettui.