United States or Solomon Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit ja purskahti itkemään. Esteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi. Ukolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä hän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia hameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun asti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä?
Kotipihalle tultua hän viskasi sompasauvansa kuin ijäksi niistä luopuakseen ja potkaisi suksensa menemään niin, että toinen sinkosi seinää vasten kärkensä poikki. Lumessa yltäpäältä meni hän neiti Smarinin kammariin, jossa Miina oli. Mutta häntä nyt alkoi epäilyttää, että hän oli jotenkin erehtynyt. Ja hän ehti ajatella kymmeniä mahdollisuuksia.
Jo ennen illallista forstmestarinna tuli vinttikammariin ja sanoi: »Pane kapsäkkiin, mitä ehdit ja välttämättömimmin tarvitset. Huomenaamulla varhain lähdet kaupunkiin täti Smarinin luo. Minä lähetän jälestäpäin muut tavarasi, mitä tarvitset. Harjoittele soittoa siellä. Minä pidän huolen rahatarpeistasi ja kirjoitan, milloin sinun sopii tulla takaisin kotia.» Täti Smarinin luo!
Iltapuhelut neiti Smarinin kammarissa olivat ollutta ja mennyttä, kaukaisia muistoja vain. Neiti Smarin oli toivonut niiden uudistuvan vielä, kun Esteri yhtäkkiä päätti jäädä kesäksi kaupunkiin. Silloin, niin arveli neiti Smarin, ei ole paljon huveja, ja maisterit ja ylioppilaat hajaantuvat kaupungista.
Mutta nyt Esteri säikähti kuin olisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen taskuunsa ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän niskaansa. Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi hän katsomaan. Miina? Miina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan kömpelöliikkeinen.
Hän kuuli neiti Smarinin ja Rautiaisen puhelevan vilkkaasti ja nauravankin. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata ovea. Hän alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin ja pysähtyi ikkunan ääreen katselemaan ulos kadulle kiinnittäen huomionsa pienimpiinkin seikkoihin.
Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen jotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa edestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit, jotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi: »Lauri oli tyhmä.»
Niitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä maalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa armopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon maksuttomasti.
Eikä hän ajatellut mitään, ei tahtonutkaan ajatella. Jos jotakin mieleen pyrki, tukahdutti hän se pianon ääressä. Oli kuin elämä olisi kulkeva näin hautaan asti, samaa suoraa linjaa. Niin heidän istuessaan eräänä iltana neiti Smarinin kammarissa Miina toi kirjeen Esterille ilmoittaen että kirjeen tuoja odottaa vastausta. Katsahtamattakaan osoitetta Esteri ojensi kirjeen neiti Smarinille.
Miesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen, sitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi, kun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei ymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina. Juho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton onni: Piika Katri oli nyt hänen morsiamensa.