United States or Luxembourg ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken höyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha raakki, Helsingissä täysin palvellut ja sitten siirretty tänne maan sydämmeen, jossa se vielä koettaa kuluneilla masinoillaan välistä käydä kaupungissa tarpeita noutamassa. "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ympäri?" kysäisee Sjöblom.
Kotia tultuansa Sjöblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan kamariinsa tuparakennuksessa ja heitettyään kalamiehen tamineet pois astui kyökkiin hänkin, juuri kuin Sjöblom oli päättänyt kertomuksensa. Niiranen oli talon ystävä, semminkin lasten. "No Niiranen setä! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!" "Niin mutta kuules, setä, katsopas tuota papan haukea!"
Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin kautta tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä ... mutta siellä vihdoin oli kalamiehen arvo kuitti. Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata, ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet polvilla.
Siinä hän seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mitä suuremmaksi hän huomaa kalan, sitä suuremmaksi kasvaa mestarikin hänen silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen kauhansa sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle. "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!"
Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on tujussa, mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä: "Antesson menee nyt maata!" Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson lähtee toimittamaan: "Vai maata? Soo o!
Masinistia harmittaa vähän. Hän silmäisee manometriin: täydet höyryt, enempää ei saa. Alas hän nielaisee harminsa, eihän se ole hänen vikansa, että kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen hän vastaa: "Vie vainenkin raportti, vie!" "No minä taas kun vien", nauraa Sjöblom.
"Tulen, kyllä minä tulen." Ja niin astuu Sjöblom armaan taakkansa kanssa ylös rantaa, hiljalleen ja vakavasti, kuten kalamiehen arvo vaatii, ja hauen pyrstö se läpäyttää kantajansa pohkeita vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin. Se tuntuu vähän niinkuin hauskalta. Ja-ha, tuolla näkyy pienen talonsa portilla lihava Jokelinska... Jokelinska parka!
Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies; Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa.
Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää meidän puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan ennenkuin puntari seisoo. "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!" "No mutta!"
Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin: "ja tuossa se nyt on!"
Päivän Sana