United States or São Tomé and Príncipe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Pieni prinssi muisti hämärästi opettajansa suuren ja salamoivan pään, josta häntä oli huomautettu jouluaattona kappelin salaperäisessä hämärässä; hänen mielikuvituksessansa, jota rva de Silvis oli kehittänyt kertomillansa saduilla, esiytyi Elysée jonakin sellaisena omituisena ilmiönä kuin jättiläinen Robistor tai taikuri Merliu.
Tämän teki hän niin kainon rakastettavasti kuin hamasta varhaisemmasta lapsuudesta aina naisten kasvattamat pojat usein tekevät. Kuitenkin koetti hän, tuo poloinen lapsukainen, etsiä kaikesta niistä keijukaisia ja kääpiöitä käsittelevistä saduista, joilla rva de Silvis oli täyttänyt hänen satunäyttämön tapaan työskentelevän mielikuvituksensa, etsiä muutamia piirteitä yleisestä historiastakin.
Poikanen, pikku Zaran kreivi, katseli vanhempiansa epäillen ja pelokkaana. Tuo kauhea kohtaus muutamia päiviä sitten oli jättänyt häneen vaikutuksen, jota hän ei pystynyt selvittämään lapsen ymmärryksellänsä, mutta joka täytti hänen mielikuvituksensa surullisilla kuvilla ja rasitti hänen hermostoansa. Markiisitar de Silvis huokaili jo ennakolta syvään lähdön hetkeä miettiessänsä.
Naurettavalla sankarillisuudella kertoi hän muutamia kohtauksia Ragusan piirityksestä: hovin sijoittautumisesta muuriholveihin eli kasematteihin ja siitä omituisesta vaikutuksesta, minkä opettajatar rva markisitar Eleonore de Silvis teki vihreäsulkaisessa poimuhatussansa ja levätissänsä.
Meille jäi ainoastaan muutamia satoja tuhansia Rotschildin pankkiliikkeessä Napolissa ja poloiset diadeemimme, jotka rva de Silvis pelasti meille hattukotelossa. Ajatelkaahan, että rva markiisitar tuon pitkän maanpakolaismatkansa kestäessä aina piti kallisarvoista koteloa käsissänsä, tehtiinpä matka sitten jalkaisin, meritse, junassa tai vaunuissa. Se on todellakin hassua ja hullunkurista!...»
»Oldenburgin suurherttuakunnassa oli kerran eräs kreivitär nimeltä Ponikan, jolle tontut olivat hääpäivänä lahjoittaneet kolme kultaista pikku leipää...» Näin alkoi rva de Silvis kertomuksensa pikku vangille pimeässä kammiossa, jonka akkunat olivat tiivisti suljetut ja akuttimet maahan asti lasketut.
Rva de Silvis saanee palkkansa käyttämällä teidän vanhoja vaatteitanne. Toisinaan kuuluvat sihteerini ja sinettivartijani lainaavan kamaripalvelijaltani rahoja nuuskaostojansa varten... Kuten huomaatte, tunnen minä asiain tilan... Itse olen niin velkainen kuin ihminen olla voi... Pian saatte nähdä kruunuanne kaupattavan jossakin porttiholvissa muun vanhan hopearomun kanssa...»
Tätä ikävää karkoittaaksensa ja loistavilla kuvilla surullisen sairashuoneen elähyttääksensä oli rva de Silvis jälleen avannut juttulippaansa, joka aina oli täynnä taruperäisiä saksalaisia linnoja, tornein juurella karkeloivia tonttuja ja sinilintua odottavia prinsessoja, jotka vartoessansa kehräsivät lasivärttinöillä.
Rva de Silvis katosi ensimäisenä osoittaen mielialansa varsin huomattavalla tavalla, kuten hän aina ennenkin oli tehnyt. Herttua taas sai sanan palata takaisin jonkun tärkeän asian vuoksi. Kuningatar ja Méraut jäivät kahden kesken. Sitä ei Méraut huomannutkaan, vaan jatkoi puhettansa seisoen päivänpaisteessa, joka läikähti hänen jaloille kasvoillensa kuin kovan kiven sileälle laatalle.
Unenhorroksissa nuokkuva kamarirouva de Silvis, kuningatar ja kaikki luulivat tulen päässeen irti, kun Elysée tähän aikaan ilmestyi taloon pyytäen saada puhutella hänen majesteettiansa kuningatarta. Makuuhuoneista kuului naisten peljästynyttä, sekavaa puhetta, joka muistutti liian äkkiä herätetyn kyyhkyslakan surinaa.