United States or Dominica ? Vote for the TOP Country of the Week !
On, kun Sigridillä on nyt niin hyvä paikka, että voi auttaa meitäkin. Onko Sigridillä palveluspaikkaa? On. Sellainenko, missä ei käy herroja? Sellainen. Voisinko minäkin sitten sinua siellä auttaa. Kyllä minä autan itse itseäni. Sinulla on vissiin paha paikka, koska olet niin kalpea. Tuo tuli pesässä heittää niin pahan valon. Sinäkö Henna se olet? Minä. Oletko kovin sairas? En.
Kumpi meistä oli itsepäinen? Hän se oli. Minun oli syytä mennä katsomaan lasta, oliko hän pahoinkin loukkaantunut mutta Aksel jäi maantielle vain pelkästä oikullisuudesta. Sellainenko onkin hänen rakkautensa?» Näin hän tuumaili kävellessään suutarinlesken asunnolle, jonne hän jo ennätti. Hän meni sisälle ja näki Helyn, joka istui tuolilla ja hautoi kylmällä rievulla Maurin kasvoja.
Hän huudahti: "Mitä teettekään, jalo herra? Onko soveliasta, että noin uljas eläin lohotaan palasiksi kuin teurastettu sika? Sellainenko on siis tämän maan tapa?" "Jalo veljeni", vastasi metsämies, "mikä mahtanee sinua minun toimituksessani ihmetyttää?
Kaikkialla pelkää huomaavansa ainoastaan sotaa, kirottua ... ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan vapaaksi ... ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin ... vielä kauheammasta.
Näiden ystävyydenvakuutusten jälkeen lähestyi Ek virkatovereineen Kronia, ja he tarttuivat häneen. Kron hypähti seisaalleen ja työnsi nuo kolme toveriaan luotansa. Roistot! kähisi hän; uskaltakaapa vaan koskea minuun. Pois tieltä, lurjukset! Sellainenko sävy nyt onkin puheessasi, virkkoi Ek, vetäen syvään henkeään, sillä hän oli saanut aimo sysäyksen rintaansa.
Joku sellainenko, jota minä en saa nähdä?... Sellainenko, josta ei Annasi saa iloita? Minä piirrän jotain, jolla kerran hämmästytän sinua vastasi Carl, muuttaen puheenainetta. Anna Jolanta ei kysynyt enempää, vaan odotti kärsivällisesti yllätystä. Ja yllätyksen hetki ei myöskään jäänyt tulematta. Eräänä iltana tunkeutui poliisipalvelijoita ja kaupunginsotilaita rakastavaisten asuntoon.
Me olemme läheisiä sukulaisia, kuten tuosta näette. Te hänen morsiamensa, minä hänen jalkavaimonsa. Tuo sormus on teidän omanne. Sen häneltä kerran otin, hänen nukkuessaan vuoteellani. Tarkastaa lampun valossa hämmästyneenä sormusta. Herra Jumala! Tännekö tämä sormus olikin "unohtunut!" Nojaa lampun pylvääsen. Sellainenko hän on? Voi maailma, maailma. Tälläistäkö on verhosi takana! Neiti-parka.
Niinhän sitä olisi kuin likinäköinen, joka tirkistää taivaalle ja väittää, ettei siellä tähtiä olekaan, sentähden ettei hänen silmänsä niitä näe. Uskoko ei saisi ulottua pitemmälle kuin silmä kantaa? Ehei! Sen sanon vielä kerran, että uskoa ihminen tarvitsee joka asiassa ja joka aikana, nuorena varsinkin. Sellainenko se on se Elinan onnittelupuhe? Elina nauraa heläytti iloisesti.
Mutta kenelle? Kuka ymmärtäisi? Ainoa olisi täti Smarin! Ainoa! Hyvä Jumala, kun hänellä oli ikävä häntä. Hän sai täti Smarinilta kirjeen. Siitä jäi hänen mieleensä vain, että konsulinna Holma kaikkineen oli muuttanut Helsinkiin. Siinä nyt hänen viimeinenkin toivonsa! Mitä oli hän toivonut? Hänen silmissään oli ollut täti Holma, joka oli katsonut häneen sanoen: Sellainenko sinä oletkin!
"Ha ha! sellainenko teidän välinne oli!" huudahti tyttö ja astui lähemmäksi. "Sinä pakenet minua'" lisäsi hän, kun nuorukainen väistyi syrjään ja katsoi vihaisesti häneen. "Niin, jos minä pakenen," vastasi nuorukainen, "niin en sinun edestäsi pakene, vaan pahan edestä.