United States or Kenya ? Vote for the TOP Country of the Week !
Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on laulurunous eli lyriikki; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra, kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin, jolloin hän runoilee.
Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse laulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän parhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen talonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä niitä pronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.»
Tekijä ei pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksivesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi.
Vain meille sävelin soi laakso salaa! Kuin kadotettu laps oon Jumalan; hänestä luovuin, olin maailman. Mua kotiin kutsui silloin Isä parhain; kun saavun, syttyy tulet tähtitarhain, hän löydetylle pidot valmistaa, laps lahjat parhaimmat nyt hältä saa. Ma vannon valan, että tästä asti vain valon leirin vuoksi taistelen. Runoilee elämämme voittoisasti rakkauden korkeen veisun iäisen.
Hänen runonsa tosin eivät osoita kovin rikasta mielikuvausta, mutta ne tapaukset ja asiat, joista hän runoilee, kuvataan selvästi, yleensä sujuvassa runossa ja usein varsin sattuvalla tavalla. Räikkönen on siten viimeinen meidän etevämmistä runosepistämme, ja siksipä ehkä jääkin, koska niinkuin jo ennenkin on mainittu, runon mahti näkyy olevan kansasta katoamassa.
Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä arvosta näillä sanoilla: Virteni ovat verrattavat Semmoisen sepän takeisiin, Joka ahjollen ajaapi, Hiilet polttaapi poroksi, Rauan tuiki turmeleepi, Ei kunnon kalua saahen. Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon.
Parhaatkin kirjailijamme saattavat ainoastaan juoksutella lauselmiaan, hyväillä lause-aaltojen nousulla ja laskulla, sanojen äänteellisillä kuulosoinnuilla: heillä runoilee enemmän kieli kuin tunto, he tuntevat enemmän kielen aaltoja kuin elämän.
Ajatelkaa, sainko tästä vettä myllyyni! Sainko yllykettä aatteelleni Kalevalan tarjoomisesta takaisin kansalle, sainko korvausta Rajavaaralla kärsimästäni tappiosta!» »Enhän malttanut olla hänelle lukematta runoani. Sain silloin tietää, että hänkin kirjoittaa runoja. Ja mistä hän runoilee? Saatte nähdä sen tästä.
Toisessa hän runoilee Helsingin kaupungin uhkeudesta m.m.: Koska katsoin kaupunkia, Liikkui jo lihainen mieli, Luonto liikkui lainehina, Meren aaltoina ajatus, Kuin ol' kaunista kahella, Kaunisti rakettu kaikki: Onpa kirkko kiitettävä, Tehty temppeli jaloimpi, Varustettu vuoren päälle, Torni päällen toimitettu, Kuin on kullalla kuvottu, Hopealta hohtavainen.
Mutta kun Kramsu sen sanoo, vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla». Jos Oksanen runoilee Kerran viinikellarissa, niin heiluu hänellä toki »unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä.