United States or China ? Vote for the TOP Country of the Week !
TASSO (yksin). Oliko unta vain se, hyljännytkö on sinut kaunis houre äkisti? Sun uni vanginnutko korkeimman on riemus päivänä, ja painaa nyt ja sortaa raskain kahlein sieluasi? Niin, valveillas ja unelmissas oot sa. Miss' ovat hetket, jotka seppelein pääs ympärillä äsken karkeloivat? Ja päivät, jolloin henkes vapaa kaiho luo ehti taivaan äärten siintäväin? Viel' elät kuitenkin ja tunnustelet sä itseäs, et tiedä, elätkö. Syy minun liekö, liekö jonkun toisen ett' täällä rangaistusta kärsin nyt? Ma rikoinko, kun kärsiä mun täytyy? Vikani eikö ole avu vain? Loin häneen silmäni, ja hyvä tahto ja toiveherkkyys sai mun yltymään: on muka ihminen, kell' ihmisen on ulkonäkö. Syli avoinna mä häntä vastaan kävin, mutta lukot ja salvat tunsin vain, en sydäntä. Oi, viisaastihan olin ajatellut, kuin vastaanottaisin mä miehen sen, jot' ennakolta epäluuloin katsoin! Vaan mitä sulle koskaan tapahtuukaan, niin tähän varmuuteen sä kiinnittäy: oon armaan nähnyt! Edessäin hän seisoi! Hän puhui mulle, häntä kuuntelin ma. Tuo katse, ääni, sanat lempeät, mun on ne iäti, ei niitä ryöstää voi aika, sallimus, ei onnen oikut! Jos saikin silloin liian nopsan lennon mun sieluni, jos liioin yltyä soin povessani liekin, mi nyt kalvaa mua itseän', ei kaduttaa mua voi se, eloni ikimennyttä jos oiskin. Mä hälle vihin itseni ja riemuin sit' tottelin ma viittausta, mi vei mun turmioon. Niin olkoon! Ansainneeni oon sentään todistanut luottamuksen tuon kalliin, joka mua virkistää, nyt vielä virkistää, kun eteeni jo kaameana pitkän murhe-ajan yösynkkä portti aukee. Tehty on se!
Synkkä on matka syksysäissä, näissä pohjan tuulispäissä, löydät varmaan haudan harmaan. Minulle lupaakin, Medon, tänne jäädä yli kylmän, kolkon talven. Sitten Kyprohon koteudu, sano: täällä Saaren neiti itkevi jokaista, jota ennen lempi leikkimailla, isää armasta enimmän. Jos hän mulle anteeks antaa, tahdon riemuin kaikki kantaa. Kahdeksas kohtaus.
Vaivan aikana näin arvelimme, Samoin teemme onnen hetkinäkin." Herran nimeen vannoi veljet kaikki, Että niinkuin siihen asti heidät Liitti sulo-sopu, vastakaan ei Mikään turva, vaara, riemu, tuska Toisen veljen oisi, jok' ei toisen, Jos vaan elon päivät heille suotais. Näin ne vannoi, mutta vanha isä Valan kätki riemuin sydämmeensä.
Sä nautit sen, Vaikk' kerta oisi se viimeinen! On taistelu ihmisten elämäkin, Siis kaikki me myös sotilaita. Meit' ahdisti vaarat ja vastuksetkin, Ja vastakin niin lie laita. Mut onnetar herttainen ollut nyt on: Siis taistelu mielistä haihtukohon, Ja juodaan riemuin nyt joka mies Ja huomenna kuollahan kenties! Kosken laulu.
Sa pellon perkkasit, Sa kylvit maan, jo varhain näit sa toivot Suomen toukoin, nyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin unelmas valtakuntaan valoisaan. Sa joskus yksin seisoit. Vankkana isäisi maahan juures juutit sa.
Haikeest' itkielin, mut vieressäin lavitsalla Nilkoin kahletetuin oli veikkoa kaks älykästä, Jotk' urotöit' omiansa ja muiden haasteli riemuin.
Puiden oksat keinuu, purot pulppuaa, Lintuin kevätlaulu ilmaan kajahtaa. Kevät saapuu! Poi'es talven kaapu! Ennen noin ei metsä ollut vihanta, Ennen noin ei Vappu ollut ihana! Nyt me seppelöimme kevään haltian! Piiri riemuin pyörii päällä kanervan. Puiden oksat keinuu, purot pulppuaa, Lintuin kevätlaulu ilmaan kajahtaa. Kevät saapuu! Poi'es talven kaapu! HYRR
Muistan hänen harmaan päänsä, kun hän ympär' ratsasti ja kuin isä sulosilmin poikiansa katsasti. Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, riemuin viel' ois kunnialla käynyt verileikkihin. Poiss' on pelko, epäilyskin, taistella nyt mielitään, toinen luottaa toisehensa, häneen me ja meihin hän.
Se oli kirjoitettu erään rautatiejuhlan johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena siihen aikaan naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä päivänkysymyksiä, panen sen tähän. Se on näin kuuluva: Nytpä Suomi suloin iloitse, Sekä riemuin riemuele, Kun olet vyötty riennon vyöllä. Riennon rintaseppeleillä, Suomen riennon rintavöillä Kansan kunniasiteillä!
Uuden päivän Herra suopi; Oi, jos lintuin laulut sois! Tyynnä kun on järven pinta, Aamu kirkkaudessaan, Silloin miks'ei ihmisrinta Riemuin laula laulujaan? Mutta kun ei lehdikoissa Satakielen sävel soi, Ihmisrinta kuinka noissa Täysin äänin laulaa voi! Tosin aamuhetkin soisin, Että linnut laulaisi. Silloin ehkä miekin voisin Laulaa sumut poistuisi.