United States or Faroe Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Mutta, Fredrik", sanoi Reinhold äkkiä kesken puhettansa, "mitä istut sinä siinä niin mykkänä ja kankeana. Onko sinulta puhelahja kokonaan kadonnut? Tule! juokaamme tämän rakastettavan suloisen neitosen onneksi, joka on meitä niin hyvin ravinnut". Fredrik tarttui vapisevin käsin suureen lasiin, jonka Reinhold oli kaatanut ihan piripinnaksi.
Galdus kantoi vielä hänen sytyttämiensä liekkien arpia. Tämä oli toinen kerta, kuin hän pelasti Markon tästä kohtalosta. Hän oli ajatellut näitä kaikkia takaa-ajossaan. Hän oli ravinnut julmaa barbarilaista sieluansa tällä ainoalla toivolla. Hän oli määrännyt koko käytöksensä ja tiesi kuinka kaikki päättyisi.
Mutta hän, atrioittuansa, läiskäytti kätensä ristiin, lankesi kiven juurelle polvillensa ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herra Taavetin poikaa, joka aina ja sulasta armosta oli häntä ravinnut, syntisäkkiä.
Mitä lienee hän tuntenut nähdessään kuolon kaihen laskeuvan niille silmille, joiden viimeinen katse häneen oli ollut niin murheellisen nuhteleva? Ja mitä lienee hän vihdoin tuntenut, nähdessään ne huulet, joiden viisaussanoilla hän niin usein oli sieluansa ravinnut, iäksi sulkeutuneena, ennenkuin olivat lausuneet hänelle sitä anteeksiannon sanaa, jota hänen tuskautunut sydämensä parkuen kaipasi.
En kuunnellut, en puhunut, vaan kuljin näin kauan miettien ja katsoin häntä, mut lähemmäks en tulen tähden tullut. Ravinnut katseeni kun kyllin olin, hänelle tarjosin ma palvelustani nyt vakuutuksin, joita uskoo toinen. Ja mulle hän: »Mit' olen kuullut suita, niin selvän jättää minuun jäljen, Lete, sit' ettei saata himmentää, ei poistaa.
Silmänräpäys takaperin se oli tuolla loistaen selkeässä ilmassa, vaan nyt vieras on poissa. Voi! ei enää kuulunut yksinäisen linnun riemulaulua erämaassa. "Niinkuin sinä ravitsit Elisan, olet myöskin ravinnut minut, isieni Jumala!" ja Alroy nousi, otti turbaninsa, levitti sen maahan, lankesi polvilleen ja rukoili.
Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof tutun pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen nuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat, ikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen, nenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän karkuretkellään muka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän lihalla.
En kuunnellut, en puhunut, vaan kuljin näin kauan miettien ja katsoin häntä, mut lähemmäks en tulen tähden tullut. Ravinnut katseeni kun kyllin olin, hänelle tarjosin ma palvelustani nyt vakuutuksin, joita uskoo toinen. Ja mulle hän: »Mit' olen kuullut suita, niin selvän jättää minuun jäljen, Lete, sit' ettei saata himmentää, ei poistaa.
Edellisessä tunsin saman vääräjalkaisen ukkoressun, joka minut ennen, näytelmässä, oli paikoilleni taluttanut, ja jälkimäinen oli sama veitikka, jota kirjeen viemisen tähden olin karamelleilla ravinnut. "Poika, mitä sinä tahdot?" ärähti minulle vanhus. "Puhutella Margarethaa kahden kesken", lausuin minä vapisten kunnioituksesta. "Ei hän osaa suomea, mene matkaasi", oli ukon epäkohtelias vastaus.
Vuosisatojen kuluessa kokoontunut multa oli ravinnut viljan mehukkailla nesteillään ja synnyttänyt tämän ensimäisen, eriskummallisen laihon, aivankuin ylistääkseen sitä ijankaikkista elämänlähdettä, joka uinuu maan sisässä. Maito oli tulvinut, vilja kasvoi kaikkialla äärettömän runsaana ja voimakkaasti, todistaen ihmisen työstä ja maailman hyvyydestä ja kiinteydestä.