United States or Croatia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minä olin huomannut sen ja olin usein kummastellut, eikö hänkin ollut huomannut sitä. Minä epäilemättä näytin nyt jotakin semmoista kasvoissani; sillä hän loi samalla silmänsä maahan, ja minä näin kyyneliä niissä. "Kerro minulle, mitä se on", lausui hän matalalla äänellä. "Minä luulen puhunko aivan suoraan, Agnes, koska rakastan häntä niin paljon?" "Puhu", vastasi hän.
Niin ylvä yössä olet pääni päällä, Kuin taivaan siivillinen airut silmiss' On hämmästyvän kuolevaisen, joka Kumartuin taapäin sitä tuijottaa, Kun leijuvilla pilvillä se liitää Ja povell' ylä-ilmain purjehtii. JULIA. Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo? Isäsi, nimes kiellä; tai jos sinä Et sitä tahdo, vanno lempes mulle, Ja Capulet en enään ole minä. Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?
Arvata jo voin: Unissaan henget hurskahat Taivaassa käyvät vieraisilla, Siit' ilo syttyy taivahilla: Yön kuu ja tähdet loistavat. Mun lauluin halvat kaikumaan On alttarilta isänmaan. Ehk' oiskin parhain jäädä pois, Kun tehdä vois Sen poika-innoltaan. Puhunko tuulta turhanpäin? Tai voinko peikot peljättäin, Kuin paimen-torvi toitottaa, Niin raikuttaa Ratoksi maamme ystäväin? Se liikaa ois!
Kaiken nuorison tulee niin toimia ja etenkin ylioppilasnuorison, jonka käteen tulevaisuuden ihanteiden lippu on annettu kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa. Puhunko sydämistänne, toverit? Puhut! jymähti joka taholta, ja puhu lisää! Niinpä voin minä julistaa, karkoitetut toverit, että tämä teidän tekonne oli myöskin meidän tekomme.
Toverin saatuani on venäjän opiskeluni edistynyt ripeästi. Nyt kun olen saanut kunnolliset sanakirjat ja kieliopin, käy opiskeluni sitäkin tehokkaammaksi. Mutta sitten tulee sille äkkiloppu. Muutamana sunnuntaina tulee koppiamme tarkastamaan eräs päällikön apulaisista. Hänen kysymykseensä, puhunko minä venäjää, vastaan osaavani sitä ainoastaan vähän.
"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen. "Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa, ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa. "Hävetä sinua!" huudahti Fede.
"Kyllä ymmärrän, mutta jos ei se taivu, niin puhunko minä siitä velasta ... tuota ... että sinä panet sen hakemukseen?" kyseli puhemies. "Niin no, jos se ei taivu vaan kyllä se siitä taipuukin kunhan oikein asian ajat niin saatanhan minäkin sitten siitä puhua." "Kyllä kyllä ... mutta nyt hiljaan ... jo tulee emäntä", ja he istuivat kiireesti tuoleille, pelon ja toivon välillä.
Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa kirkkonsa ja pappinsakin, ja...» »Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi. »Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat nähdä puhunko satuja. Meillä onkin nyt hyvää aikaa.» »Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet?
»Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta forstmestariin. »Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa, »katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.» Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä silmään. »Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi korvia.