United States or Laos ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan. »No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku. Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.
Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli paennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet viidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi. Siinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen pelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin, vapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin.
Mykkinä hämmästyksestä ja uteliaisuudesta ei kenkään uskaltanut häntä häiritä. Mutta miten paljon tahansakin Vauture ponnisteli voimiansa, voittaaksensa katsojain suosiota, ja vaikka hän todellakin osoitti suurta mestarillisuutta, niin vaikenivat katsojat sittenkin suosionosoituksista. He eivät pitäneet hänestä vaaria laisinkaan, eivät osoittaneet hänelle tyytyväisyyttä, eikä tyytymättömyyttäkään.
Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä kohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan. Paljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan. Hän raukesi siihen kerrassaan. »Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön tuomiosi on valmis.»
Se paisui ja kiemurteli vihdoin suurena käärmeenä. Se kietoutui Arbakeen ympärille, se rusensi hänen luunsa, se kohotti välähtelevät silmänsä ja myrkkyä tihkuvan kitansa hänen kasvojensa tasalle. Turhaan hän ponnisteli; hän nääntyi hän voihki käärmeen saastaisen hengityksen löyhkästä hän tunsi itsensä kuoleman omaksi.
Runne ponnisteli virtaa vastaan ja Laagjen emäntä, nähdessään koiran, rupesi jo käymään huolelliseksi koiran tähden ja alkoi huutaa: "Tset se, tset se, Runne!" Tänne, tänne, Runne!
Puiston pensaikosta, joka tuskin saattoi olla kolmensadan askelen päässä, ei hän erottanut vilahdustakaan. »Toivottavasti hän on jo kotona», ajatteli Boleslav ja ponnisteli eteenpäin. Kissanportaalla oli nuorta lunta. Mutta jälkiä ei siinä näkynyt. Tosin oli tuisku voinut ne jo lakaista umpeen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kovemmin.
Hän ponnisteli päästäkseen istualle. "Kas niin", sanoi hän äkkinäisellä iloisuudella, "tähän emme jää koko yöksi makaamaan!" Ette usko kuinka paljon voimaa ja toivoa tämä rohkea ilomielisyys minulle antoi. Olin kokonaan toisella tuulella nyt, kun meitä oli kaksi kuolemata vastaan taistelemassa.
Hän tarttui toisen käsiin ja piti kiinni niistä, vaikka tyttö ponnisteli vastaan ja veti hänet luoksensa. "Tahdotteko todellakin niin julmasti rankaista tuota jumalatonta poikaa, joka pintapuolisen ja mielettömän ennakkoluulon sokaisemana, ei itsekään tiennyt, mitä rikkoi?" Veitikkamainen hymyily kuvastui hänen suupielissään.
Tuo muukalainen tuolla, tuo käsi, heikko kuin lapsen, kostea ja kylmä ja kohta joutuva mätänemään haudan mullassa, oli antanut hänen elämällensä uuden käänteen, huomaamatta ohjannut hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea, vaan ponnisteli vastaan, mutta jolle hänen rakkautensa, hänen heikkoutensa ja Helenan luja tahto hänet kuitenkin veivät.