United States or Australia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tuo kauhea, välttämätön kummitus, vanhuus, on pannut merkkinsä kauniille kasvoilleni, ja samalla, kun sydämmeni sykkii vielä kuudentoista vuotiaan tytön voimalla ja innolla, syyttää muotoni minua, että olen jo yli viiden-kymmenen vuoden." "Ah, Klairon, Klairon! Uskalsiko vanhuus kajota sinunkin taiteelliseen personaas? Pitikö sinun kauniin, jalon otsas taipumaan hänen edessänsä?
Niinkuin hän on koko elämänsä uneksinut tätä paikkaa, ja sitten ei pidä edes tuntea sitä! Alarik ei nukkunut kuin puoli tuntia ennenkuin hän jo vaati taas Lyydiä puheillensa. Käske tänne kaikki muutkin, sanoi hän. Minulla on tärkeä asia ilmoitettava teille kaikille. Lyydi oli epävarma, pitikö hänen noudattaa hourailevan käskyjä.
Välistä hänen kasvojansa kirkasti sama onnellisen autuas hymy, jonka hän oli onnistunut Hannekselta salaamaan. Välistä taas, kun hänen eteensä sattui keskeneräisten pukujen ompeluksia, hänen silmäkulmansa rypistyivät kiukkuisesti ja uhmaavasti. Pitikö todella ruveta korjaamaan noita ompeluksia kokoon! Niin hassua!
Ei siis millään tavalla kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään. Paavo Kontio ei ollut tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Luultavasti hän oli tehnyt molempia... Hän ei ollut senjälkeen tavannut enää Sinikkaa.
Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut. Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.
Sanoohan sananlasku: lapsena on lapset kaikki, varsana hyvätkin hevoset. Nuorilla, olipa se sitten herra tai talonpoika, ei voi olla tarpeeksi elämän kokemusta ja oma kokemus se kumminkin on, joka kaikkia opettaa ja viimein viisaaksi saattaa. Minä kuulin kerran itse rovasti vainajan sanovan, että kun hän ensin papiksi tuli, hän ei tietänyt, pitikö hänen seisoman jaloillansa vai päällänsä.
Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja kerskaus, "maan kuulu, veden valio"? Vanhat viisaat vastasivat, vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin tytär ainakin" . Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: "ei suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" ja totta puhuen, eivät vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää.
Toinen kuiskasi valittaen, nureksien: "Olenhan antanut sinulle kaikki, tulin muiden nauruksi, tulin pilkatuksi 'herännäiseksi' tähtesi, kiivailin enemmän sinun kunniasi puolesta kuin omani, otin halvimmat lapsesi veljikseni ja sisarikseni, luovuin rakkaimmasta unelmastani: nähdä poikani jatkavan elämäntehtävääni, ja siksi vain, että sinä niin vaadit; etkö olisi voinut siis säästää minua, pitikö minua kohdata tämä viimeinen kauhea isku, että minun poikani, jalo, lahjakas lapseni, josta olin niin ylpeä, niin onnellinen, karkotetaan yliopistosta kuin tavallinen yltiöpää?"
"Suokaa anteeksi, rouva kulta, sitä minä en katso luonnollisimmaksi maailmassa," muistutti Hjalmar. "Miten niin? Pitikö hänen lankeaman äitinsä kaulaan ja kiittävän häntä? ... mistä? Mutta tapahtuipa enemmänkin; mummo alkoi itkeä ja pitämään hälinätä, ja veli nauroi katkerasti, otti äitinsä käteen ja sanoi: Anua, tunnetkos taas puulusikan. Ja niin ne menivät."
Ja hänen pikku vaimonsa, joka niin pelkäsi koetuspäiväänsä pitäisikö hänen nyt kestää se yksinänsä, ilman miehensä tukea. Pitikö vieraan lääkärin nyt osoittaman hänelle noita pieniä apuja, joita hän naisellisessa kainoudessaan tuskin ottaisi vastaan mieheltäänkään? Se ajatus kävi hänestä kiusalliseksi. Hän hypähti seisoalleen sohvalta ja meni etsimään Niinaa hänen mielensä halusi syleillä häntä.