United States or Tuvalu ? Vote for the TOP Country of the Week !
Petronius mietti hetken ja virkkoi sitten: "Poppaea kuuluu tunnustavan jotakin juutalaista oppia ja uskovan pahoihin henkiin.
Sanon sinulle sen vielä selvemmin, Petronius, että ikävöin häntä niinkuin Unen jumala, joka on kuvattuna mosaiikkiin sinun tepidariumissasi, ikävöi Paisytheiaa, ikävöin häntä yöt, päivät." "Jos tyttö on orja, niin osta hänet." "Hän ei ole orja." "Mikä hän sitten on? Onko hän Plautiuksen vapautettu?" "Hän ei ole koskaan ollut orja eikä niinmuodoin voi olla vapautettukaan." "Kuka hän sitten on?"
"Minä lähden!" huudahti Poppaea murtuneella äänellä. Petronius hengitti syvään. "Vihdoinkin olen saanut aikaan jotakin!" ajatteli hän. Ja palattuaan Vinitiuksen luokse virkkoi hän: "Rukoile jumalaasi, ettei Lygia kuolisi kuumeeseen, sillä jollei hän kuole, niin suuri vestalitar käskee vapauttaa hänet. Itse Augusta pyytää häntä sitä tekemään."
Tärkein oli hänelle sentään seuraava ajatus: »minun täytyy pelastaa Vinitius, joka tulee hulluksi, jos tuo kristitty tyttö saa surmansa», ja tämä päätös voitti kaikki muut, vaikka Petronius varsin hyvin tiesi, että hän nyt ryhtyy vaarallisempaan leikkiin kuin koskaan koko elämänsä aikana.
Mistä Marcus tiesi, että hänet oli tuotu Caesarin taloon ja miksi hän oikeastaan oli täällä? Miksi Caesar otti hänet pois Pomponian luota? Hän pelkäsi täällä ja tahtoi palata kotiin. Hän kuolisi ikävään ja huoleen, jollei hän saisi toivoa, että Marcus ja Petronius puhuvat hänen puolestaan Caesarille. Vinitius selitti saaneensa tietoja hänen ryöstämisestään Aulukselta itseltään.
Sen sanottuaan nosti hän lihavan, punaisten karvojen peittämän kätensä korkeaa, kultaista haarakynttiläjalkaa kohti, joka oli ryöstetty Delphosta, polttaakseen runonsa. Mutta Petronius koppasi hänen kädestään paperin ennenkuin tuli oli ehtinyt tarttua siihen. "Ei, ei," virkkoi hän, "nämäkin, vaikka onnistumattomat, kuuluvat ihmiskunnalle. Anna ne minulle."
Sitten hän painoi kätensä ohimojaan vastaan, väänteli niinkuin ihminen, jonka sisään on pistetty terävä tikari, ja rupesi käheällä, oudolla äänellä toistelemaan: "Uskon! uskon!... Kristus! ihmettä!!" Hän ei edes tuntenut, että Petronius samassa peitti hänen päänsä togalla. Hän luuli kuoleman tai tuskan sumentaneen silmänsä. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Hirveä tyhjyyden tunne oli vallannut hänet.
"Suokoot jumalat sinulle menestystä, varsinkin Asklepios ja Kypris, joitten suosikkeja ei koskaan voi kohdata onnettomuus!" "Tervetuloa Roomaan ja maistukoon sinulle rauha suloiselta sodan jälkeen," vastasi Petronius, ojentaen hänelle kätensä pehmeän viitan poimuista, johon hän oli kääritty. "Mitä uutta Armeniasta, ja etkö Aasiassa ollessasi käynyt Bityniassa?"
Saatan kuunnella vaikkapa hänen runojaan," vastasi Petronius. "Menen siis, varsinkin koskei Vinitius saata tulla." Päivällisen päätyttyä teki hän tavanmukaisen kävelyretkensä ja antautui sitten hiustaituri-orjien ja vaatteiden poimuja järjestävien orjien käsiin. Tuntia myöhemmin hän uljaana kuin jumala kannatutti itsensä Palatinukselle.
Voimakas nuori »janitor», ovenvartia, avasi heille ostiumiin vievän oven, ja siellä tervehti heitä harakka, täyttä kurkkua huutaen häkistään: »salve!» Astuessaan toisesta eteisestä eli niinsanotusta ostiumista itse atriumiin puhui Vinitius: "Oletko huomannut, että ovenvartiat täällä kulkevat ilman kahleita?" "Merkillinen talo," sanoi Petronius puoliääneen.