United States or Lesotho ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän tunsi, että se oli vanhurskaan tuomarin kasvot, jotka niin hellästi ja leppeästi katsoivat alas ristinpuusta hänen päällensä, ja että Herra itse hänen siassaan oli kärsinyt vaivoja, vielä suurempia, kuin mitä hän itse oli itsellensä pelännyt. Hän tunsi, että hänen syntinsä olivat anteeksi annetut. Hänen sydämensä oli pakahtua ilosta sovituksen suuresta salaisuudesta, ja hän veisasi.
Mutta oliko tuo nyt laita, että hänet jätettiin näin yksin. Ja hän alkoi huutaa niin kovaan kuin hän jaksoi: Giafar! Mesrur! Missä te olette? Kiiruhtakaa tänne! Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun esirippunsa takana. Mutta kun Abu Hassan ei lakannut huutamasta, vaan oli herättää kaikki naapuritkin melullansa, niin hänen äitinsä meni hänen luokseen ja kysyi mitä ihmeen peliä hän piti.
Hän ei tahtonut salata, että hänen sydämmensä oli pakahtua joka kerta, kun hänen virkansa pakotti hänet tekemään tämän pyhän toimen semmoiselle morsiusparille. Sillä se oli surullisin todistus hengellisestä, melkeinpä voi sanoa, raakuudesta, josta jokaisen tunnokkaan ihmisen täytyy inholla pois kääntyä. Hän lämpeni yhä enemmin ja lopetti innoissansa puheen.
Hänen oma sydämmensä oli ollut pakahtua siitä, että isänsä ainoa veli melkein koko pitkän vuoden ei ollut häntä tuntevinaankaan, ja hän olisi aina tavatessa mielellänsä lähestynyt lyömään kättä hänelle.
Kaikki vartijat vihaavat häntä, kun hän ei päästä heitä aisoista. Ylhäällä oli kaikki hiljennyt, ja ratavahti kertoi pitkän historiansa loppuun, kertoi kuinka hän oli säikähtänyt nähdessään miestä liiterissä piestävän, kuinka hänen sydämmensä oli pakahtua. Horoshafka puolestaan kertoi kuinka Stsheglofia oli piiskattu ilman että tämä oli ääntäkään päästänyt.
Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa kuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu oli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli vähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea olla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu. Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa...
Ja kuin on hän tänne ehtinyt, sitte serkkuni! Hei! Amalia. Niin sitte? Kaarle Olavi. Me lähdemme sotaan! Sotaan, Amalia, katselemaan kuinka luodit lentävät vinkuen niinkuin hyttyset kesätiltana! Amalia. Ja sinä voit olla niin iloinen! Minä olen juuri pakahtua murheesta.. Kaarle Olavi. Miksi murehdit Amalia? Amalia.
Ottakaa hänet, tuoss' on." Lejeune pantiin rekeen. Hän oli pakahtua ilosta; hän itki, vapisi, kumarteli, kiitteli hovinherraa, kiitteli ajuria, kiitteli talonpoikia. Hänellä oli yllään pelkkä viheriäinen villapaita, varustettu ruusunpunaisilla nauhoilla, vaikka pakkanen nurkissa paukkueli.
Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan.
Minulta oli sydän pakahtua säälistä, kuin katselin, miten hän viskasi koiran veteen ja sitte heitteli sitä niin kauan kivillä, että se hukkui. Ja minä itse sain vielä maistaa ruoskaa, koska olin puolustanut kumppaniani. Olkoonpa tuo miten hyvänsä. Mutta sen pyövelin pitää kokeman, että minä en pitkään aikaan kesy ruoskakurista!"